torstai 13. maaliskuuta 2014

Comeback

Pitkästä aikaa. Olin jo antaa tämän blogin kuolla, kunnes aloin miettimään että kyllähän minä täällä voisin muustakin puhua kuin pelkästään syömishäiriöstä. Kuten esimerkiksi siitä että miten nämä mun kuntoilut ja syömiset nykyään itseasiassa menevät. Ja syömiset erityisesti tuon 30kg pudotuksen jälkeen. Miten olen pysynyt tuossa painossa ja miten syömishäiriö on vaikuttanut näissä kuvioissa. En oikein osaa määritellä kohdeyleisöä näille lätinöille, ajattelin vain kirjoitella menemään. On syytä huomioida tässä välissä että tämä ei ole täydellinen tarina. En ole Hanna Partanen tai Jutta Gustafsberg. Ruokailuni eivät siis ole täydellisiä, kuten eivät liikuntatottumuksenikaan. Edelleenkin on asioita jotka ovat pielessä, asioita joita pitäisi työstää ja asioita jotka ovat vielä vaiheessa. Mutta olen hyvällä alulla ja se riittää minulle.

Kerron tähän alkuun hieman aikaisemmista ruokailutottumuksistani, koska en tiedä että ovatko kaikki aikaisemmat lukijani jo kadonneet ajat sitten. :/ Lapsena söin pääasiassa eineshöttöjä; kuten lihapiirakoita, valmispizzoja -ja -hampurilaisia, ranskalaisia ja lihapullia, eli siis ruokaa jonka pystyi vain tuuppaamaan mikroon tai uuniin. En syönyt juurikaan vihanneksia tai hedelmiä. 13-vuotiaana sairastuessani anoreksiaan aloitin samalla kasvisyönnin. Aluksi olin lakto-ovo-vegetaristi. Eettiset syyt kiinnostivat toki myös, mutta rehellisyyden nimissä on pakko myöntää että suurin kimmoke kasvissyönnille oli se, että näin pystyin helpommin kieltäytymään ruuista. Erityisesti niistä äitini kotiin raahaamista eineksistä. Mutta olin kasvissyöjä silti yli vuosikymmenen. Asteittain kelpuutin ruokavaliooni myös kalan ja lopulta kanan. Mutta tärkeä huomio on se, että kasvissyönnistä huolimatta en syönyt terveellisesti myöskään anoreksian jälkeen (en jaksa enää anoreksia-aikaani perehtyä tämän enempää, siitä löytyy enemmän aikaisemmissa postauksissa). En osannut kokata ja päädyin jatkamaan sillä eineslinjalla. Nyt ne vaihtuivat vain kevyt-versioihin. Pinaattilettuja, porkkanalettuja, kasvispihvejä ja erinäisiä kevyt-aterioita.

Tämä oli vuosikausia suosikkini, koska siinä oli suhteessa muihin einesaterioihin vähiten kaloreita:
HK- Kalapaistos 
















Asia jota en miettinyt ollenkaan oli se että tuleeko siitä täyteen. No ei tule. Se sisältää periaatteessa pienen pienen kalapalasen ja hieman muusia. Tuon kun huitaisee niin parin tunnin päästä on jälleen nälkä. Paitsi tuolloin en sitä kuitenkaan ymmärtänyt, vaan yritin nähdä tuon säälittävän lätyskän ihan kelpo ateriana. Joten olin aina nälkäinen ja päädyin usein sen seurauksena ahmimaan. Tämä johti lopulta bulimiaan. Proteiinia ruokavaliossani ei ollut myöskään juurikaan, koska ennen kanaa ja kalaa en korvannut lihan puuttumista millään proteiinilähteellä (hyviä vaihtoehtoja olisivat olleet esim. pavut, linssit, kikherneet jne.). Kaikki mitä söin oli hyvin hiilihydraattipitoista, täynnä piilosokeria ja täynnä juurikin niitä huonoja hiilareita. Verensokerini sinkosivat hetkeksi ylös ja sitten taas romahtivat, ja tarve ahmia ainoastaan yltyi sen seurauksena. Sekään ei asiaa auttanut että ahmimisien jälkeen yritin korjata tilannetta syömättömyydellä. Bulimian jälkeen syntyi vuosikausien "paastoa ja ahmi"-kierre, jonka aikana painoni heittelehti eestaas. Proteiininpuute luultavasti vain lisäsi lihaskatoa, samalla kun kituutin minimaalisilla kaloreilla. Laihduin ja sitten taas ahmin pudotetut kilot takaisin. Liikuntani oli pääasissa aerobista, lihaskuntoa en juurikaan tehnyt. Ahmimiskausina en taas liikkunut ollenkaan. Toisin sanoen: heippa lihakset.

Eli laihduttaessani minimaalisilla kaloreilla, laihdutin samalla pois myöskin lihasmassaa. Sitten taas lihoessani sain tilalle pelkkää rasvamassaa. Painoni pysyi kuitenkin normaali-BMI:n tietämillä, mutta tällä jojoiluilla rasvanmäärä kehossani vain lisääntyi. Tämä näkyi löysyytenä. Minusta tuli ns. "laiha läski", eli rasvan osuus kehossani oli suuri ja lihasmassaa ei juurikaan ollut. Mutta enhän minä sitä tuolloin tajunnut. Sokeana uskoin että kunhan laihdutan vain tarpeeksi, niin kropastani tulee lopulta kiinteä ja hoikka. Kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla.

Tilanne muuttui kun tilasin ostos-tv:stä kuntoilusetin nimeltä: "The Firm". Mukana tuli kaksiosainen lauta ja ohjelma keskittyi pääasiassa lihaskuntoon. Ostin pinon käsipainoja, aloitin treenaamisen ja hurahdin täysin. Mukaan tuli myöhemmin toinenkin ohjelma, nimeltä "Winsor Pilates". Lopulta treenasin joka ikinen päivä ja lopulta ihan liikaa, niin että kroppani otti siitä siipeensä pysyvästi. Ohjelmissa ei sinänsä ollut mitään vikaa, minulla on ne vieläkin ja treenaan niiden parissa aina toisinaan. Ongelma oli siinä etten antanut kropalleni sen kovasti kaipaamaa lepoa, joten lopulta tein kropalleni treenaamalla lähinnä pahaa enkä hyvää. Tutustuin myös lisäravinteisiin ja rakastuin niihin, siihen selkeyteen ja niihin ihaniin taulukoihin että mitä ne sisältävät. Ramppasin luontaistuoteliikkeessä ja ostin palautusjuomajauheita, erilaisia rasvanpolttopillereitä, vihreä-tee uutteita ja kaikkea mikä maksimoisi rasvanpalamisen ja lihasmassan saamisen. Lopulta ruoka alkoi jäädä pois. Se alkoi tuntua turhalta ja ihan liian epämääräiseltä. Aloin korvaamaan aterioita erilaisia jauheilla ja patukoilla, mikä ei tietenkään riitä, varsinkaan niillä treenimäärillä. Ajattelin silti olevani terveyden perikuva, vaikka olin enemmänkin sen irvikuva. Syömishäiriöni sai uuden lisäyksen joukkohinsa, nimittäin ortorektisen vivahteen. Lopulta kehossani ei ollut enää juurikaan rasvaa. Olin ylpeä lihaksistani ja siitä että löysyyteni oli vihdoinkin kadonnut. En tajunnut sitä että olin alkanut näyttää jo suorastaan irvokkaalta ja kaikkea muuta kuin terveeltä ja elinvoimaiselta. Tajuan sen nyt katsoessani kuvia siltä ajalta, mutta en silloin. Olin liian alhaisessa painossa ja yhdessä liian alhaisen rasvaprosentin kanssa kroppani näytti lähinnä sairaalloiselta. Naisen kroppa kun tarvitsee myös rasvaa toimiakseen kunnolla, mutta minä pidin rasvaa vihollisenani. Kammosin sekä syödä rasvaa että nähdä sitä kropassani. Tämän takia olinkin sitten melko muodoton ruipelo ja myös elimistöni joutui tiukille tänä aikana. Tein elimistölleni melkoista karhunpalvelusta kaikinpuolin. Ja tätä hulluutta jatkui jonkin aikaa. Ostin lastenosastoilta 164cm-mitoitettuja farkkuja enkä nähnyt siinäkään mitään outoa. Tunsin eläväni vihdoinkin terveellistä elämää, niin kaukana kuin se siitä todellisuudessa olikin.


Mutta sitten elämäni otti ja romahti oikein kunnolla. Liikunta jäi siinä samalla. Sitten tutustuin aviomieheeni. Olin kuitenkin edelleenkin rikki ja hoidin pahaa oloani syömällä. Syöminen jäi päälle ja ummistin siltä silmäni. Avasin ne vasta vaa'an näyttäessä 88 kiloa. 164cm varteen se tarkoitti jo merkittävää ylipainoa. Lopullinen päätös tuli kun talvella ylittäessäni lumikumparetta jalkani antoivat periksi painoni alla ja muksahdin pitkin pituuttani bussipysäkin eteen, jossa ihmiset yrittivät peitellä nauruaan. Oli aika alkaa tekemään asialle jotain, eikä vain miettiä sitä.

Ja tämä oli ensimmäinen askel uudelle elämälleni. Terveemmälle elämälle, elämäntapojen pysyvälle muutokselle. Lopulliselle syömishäiriön monotukselle, siitä irti päästämiselle. Sain samalla myös selville että sairastin kilpirauhasen vajaatoimintaa. Opin että kroppani toimiminen ei ole itsestäänselvyys ja että vuosien syömisvammailut ja pakkoliikunnat olivat jättäneet siihen pysyvät jälkensä. Opin arvostamaan kroppaani uudella tavalla, niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Olen syönyt nyt myös muutaman vuoden myös lihaa enkä kadu sitä päätöstä, koska se on myös auttanut minua monipuolistamaan ruokavaliotani entisestään. Olen myös vihdoinkin opetellut kokkaamaan, joten einekset ovat vihdoinkin historiaa! En ehkä ole kummoinen kokki, mutta opettelen pikkuhiljaa. Nykyään laitamme päivittäin ruokaa yhdessä mieheni kanssa, joka on myös pudottanut n. 20kg, siinä samalla kun ruokailutottumukset ovat vaihtuneet hissukseen terveellisempään suuntaan.

Tätä tekstiä voisi sanoa jonkinlaiseksi prologiksi tuleville kirjoituksilleni ja ajatuksilleni. Näistä lähtökohdista siis lähdettiin. Täsmennän nyt vielä, että tämän ei ole tarkoitus muuttua laihdutusblogiksi. Enemmänkin voisi ajatella, että satuin nyt vain tajuamaan ja tiedostamaan erinäisiä asioita tuon laihdutusprokkiksen aikana, joka kesti 1,5 vuotta. Ja laihduttamisen sijaan voisi puhua enemmänkin elämäntapojen pysyvästä muutoksesta. Kuinka melko absurdisti tajusin tuona aikana myös paljon uutta syömishäiriöstäni, niin että nykyään voin ajatella olevani sen asian kanssa jo melko sujut, enkä tiedä olisinko pystynyt siihen ilman tuota ajanjaksoa. Ironia kun piilee siinä, että sinä aikana opin syömään ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti terveellisesti. Kävi ilmi että opittavaa oli paljon enemmän kuin olisin voinut kuvitellakaan ja että aikaisemmat tietoni ravitsemuksesta olivat monin tavoin puutteellisia ja jopa virheellisiä.

Tiedostan kyllä että tämä kirjoitus voi aiheuttaa myös närää ja ärsyyntyneisyyttä, koska aikaisemmin olen puhunut lähinnä vain syömishäiriöstä ja nyt yhtäkkiä puhunkin laihduttamisesta. Pysähdytäänpäs tähän hetkeksi. Muistetaan nyt myös se asia että pakonomainen ahmiminen on myös yksi syömishäiriön muoto (BED). Minä olin lähdössä tuolle tielle, olin siellä jo. Koska lopulta en syönyt enää minkään erityisen syyn takia. Söin koska en osannut enää lopettaakaan, olin jälleen riippuvainen ruoasta. Niinkuin aikaisemmin bulimian aikana. Niinkuin olen joskus ollut riippuvainen näläntunteesta ja sen luomasta (valheellisesta) hallinnan tunteesta. Ihan samaa settiä, vain eri muodossa. Jos en olisi muuttanut elämäntapojani, niin en tiedä mitä olisi voinut tapahtua. Olisinko vain jatkanut syömistä? Olisinko lopulta voinut paisua niin suureksi, että olisin sairastunut ylipainoni aiheuttamiin sairauksiin? Olisivatko ne voineet viedä lopulta jopa henkeni, samoin kuin anoreksiani aikoinaan olisi voinut tehdä jos se olisi mennyt tarpeeksi pitkälle?

Tämä on se syömishäiriön vaietumpi puoli. Siksi haluan avata suuni myös tästä aiheesta. Puhua omista oivalluksistani ja omasta taipaleestani, joka siis jatkuu edelleenkin. Ja se taival pitää sisällään sitä, että jatkan monipuolista syömistä, johon kuuluvat myöskin herkut, ja sitä opettelua nauttia niistä ilman ahmimista. Liikuntaa kaikissa muodoissaan ja niin että en kadota sitä liikunnaniloa, ettei se pääse menemään enää pelkästään suorittamisen puolelle ja muistaen myöskin levätä. Uusien ruokien kokkailuja ja uusien raaka-aineiden kokeilemista, maisteluja, haisteluja ja monenlaisia mietintöjä.

Takapakkeja tulee varmasti edelleenkin, mutta toivon että kirjoittamalla tätä blogia pystyn pohtimaan niitäkin laajemmin ja näkemään myös ne hyvät muutokset ja onnistumiset. Tervetuloa siis mukaan ja laittakaa ihmeessä kommentteja jos jotakin tulee mieleen :)

perjantai 18. tammikuuta 2013

Syödäkö vai eikö syödä, siinä pulma.

               (Jalompaa on hengen kärsiä?)

Heippa taas!

Tänään haluaisin jutella muutamista asioista, jotka ovat auttaneet mua itseäni valtaisasti matkalla pois syömishäiriön maailmasta. Ja kuten tavallista: tämä teksti on pitkä. Usko tai älä, niin yritin silti sitä tiivistää, siinä kuitenkin oikein onnistumatta. Luulenpa että tässä riittää tekstiä taas vähintään kuukauden tarpeiksi ja ylitsekin. Mutta aloitetaan. (Jos et jaksa mukana loppuun asti niin ymmärrän kyllä paremmin kuin hyvin!) 

Ensimmäisenä asia, joka on ollut mulla se tehokkain tapa muokata kroppaani. Ja se ei todellakaan ole ollut laihduttaminen. Vaan se on ollut:

Lihaskuntoharjoittelu. 

Se on sinänsä jokseenkin hulvatontakin sisäistää tämä asia vasta nyt. Ja tämä asia auttaa mua pysymään "oikealla polulla" ja olla lähtemättä taas siihen laihdutusrumbaan joka ei nyt vain koskaan pääty. Itseasiassa se vain pahentaa asiaa, koska liian vähäisillä kaloreilla meneminen (=säästöliekki) myös kuluttaa samalla lihaksia pois. Ja nyt seuraa informaatioisku: Sinä et halua laihduttaa lihaksiasi pois!

Nyt kerron että miksi et. Kun harrastat aerobista liikuntaa, niin rasva palaa tasaisesti koko kehosta. Sitä EI voi polttaa paikallisesti. Jos paikallisesti tapahtuu jotakin selkeää muutosta, niin silloin kyse onkin useimmiten siitä, että olet saanutkin lisää lihasmassaa! HEUREKA! Kiinteytyminen on myös synonyymi lihaskuntoharjoittelulle. Pilates on lihaskuntoharjoittelua, samaten jooga. Kahvakuulaaminen. Uidessakin käytetään lihaksia, tanssijoilla on usein kiinteät ja hyvinmuodostuneet jalat, samoin juoksijoilla. Tankotanssijat pystyvät huimiin suorituksiin nimenomaan lihasvoimallaan. Kuntosaliharjoittelussa keskitytään nimenomaan lihaksiin, mutta lihaskuntoharjoittelua tulee myös väkisinkin monessa muussakin lajissa. Ja tämä onkin muuttanut asennoitumistani omiin "löllöihini" ja suhtautumistani liikuntaan ylipäätään. En enää treenaa vain satanen lasissa ja yritä polttaa kaloreita silmät kiiluen. Käyn salilla. Harrastan pilatesta. Joogaan. Sen lisäksi harrastan aerobista liikuntaa. En silti ole Amanda Amatsooni, enkä näytä maskuliiniselta. Silti kropassani on lihasta. Tuo lihasmassa on mahdollistanut litteämmän vatsan, kiinteyttänyt reisiäni ja pakaroitani ja vähentänyt huomattavasti selluliitin määrää. Aerobinen liikunta yhdessä lihaskuntoharjoittelun kanssa tehostaa kyllä tuloksia. Se ei suinkaan ole turhaa, ei missään nimessä. Mutta se on usein yliarvostettua, mitä tulee vartalon muokkaamiseenTiedän että monelle syömishäiriöiselle lihaskuntoharjoittelu saattaa olla myös iso peikko, varsinkin isommilla painoilla. Mieluummin suositaan lajeja jossa poltetaan mahdollisimman paljon kaloreita, lihaskuntoharjoittelu voi sen rinnalla tuntua ajanhaaskaukselta. Mutta juurikin nuo lihakset antavat sitä toivottua kiinteyttä kroppaan. Lihaksiin liitetään usein myös erilaisia vääriä uskomuksia, niiden saamista saatetaan suorastaan jopa pelätä, koska lihakset saatetaan yhdistää maskuliinisuuteen, varsinkin jos tavoitteena on olla nimenomaan mahdollisimman siro. Lihakset eivät silloin oikein välttämättä tunnu käyvän tähän yhtälöön.

Pelko on turhaa. Naisen on nimittäin erittäin vaikeaa saada isoja ja maskuliinisia lihaksia. Niitä ei saa ohimennen, niinkuin että hupsista, se vaatii kovaa ja johdonmukaista työtä. Toki geenit määrittelevät tätäkin asiaa, toisille lihasta tulee helpommin, mutta silti monet treenaavat ihan liian pienillä painoilla, varsinkin jos tavoitteena on kiinteytyä (=muuttaa rasvamassaa lihasmassaksi). Sitähän se tarkoittaa. Hollywood-tähdillä on kaikilla omat personal trainerinsa. Siksipä he tuolla patsastelevatkin niin täydellisen näköisinä että itku meinaa päästä. He treenaavat monipuolisesti, sekä lihaskuntoa että aerobista, huippuammattilaiset apunaan. On poikkeuksiakin kuten Madonna, joka on ottanut joogaamisen hyvin tosissaan ja kasvattanut kunnon näkyvät lihakset. Muuten asiaa ei tule niinkään ajatelleeksi. Että lihaskuntoharjoittelu onkin se kaiken avain. Koska hyvin harva on vain luonnostaan kiinteäkroppainen. Tai ainakaan pysyy sellaisena kun vuodet vierivät.


Tämä kuvahan herätti kovasti haloota. Kyllä, myös Kate Mossilla on selluliittia ja löysää. Kate Mossilla, joka sanoi että "Nothing tastes as good as skinny feels like". Ja siksipä Kate Moss tätä nykyä tältä näyttääkin. (Toki elämäntavat eivät asiaa ole varmastikaan auttaneet). Itsellänikin oli yhdessä vaiheessa kovastikin selluliittia ja kylläpä se onkin tasoittunut parin vuoden lihaskuntoharjoittelun tuloksena! Kate Mossinkin olisi hyvä alkaa pikkuhiljaa syömään monipuolisemmin ja käymään salilla jos haluaa pitää mallintyönsä.

Tähänkin liittyen suosittelen yhtä linkkiä. Tässä linkissä puhutaan +40 ikäisistä naisista, mutta tämä teksti pätee myöskin yleisestikin. Mm. lihaskuntoharjoittelusta, selluliitista ja lihasmassasta. Ainakin tämä kaikki selitetään paljon paremmin kuin mihin minä pystyn ja paljon kattavammin. Ja antaa samalla myös tietoa että miten välttää Kate Mossin kohtalo.

http://www.vogel.fi/terveys/lihaskunto.php

Itse pystyn kyllä samaistumaan Kate Mossin kohtaloon. Nämä vuosien jojoilut eivät ainakaan ole auttaneet peppuani pysymään napakkana. Tässäpä toinen havainnoillistava kuva:


Juuri tällaisen efektin omakin peppuni teki kun laihdutin nopeasti ja laihdutin siis samalla pois myös lihaksiani. Kuvassa kaksi on nyt ehkä hieman ghetto-booty meininkiä ja liiallista takakenoa, mutta ero on silti selkeä. Kukapa ei haluaisi pyöreää ja pinkeää peppua? Luulin aikoinaan että sen saa kyllä kun laihtuu tarpeeksi ja en olisi voinut olla enempää väärässä. Nyt pepussani on ihan uutta nostetta, sanan varsinaisessa merkityksessä! Se ei ole mikään superpeppu, mutta ainakin tilanne on kovasti korjaantunut parempaan päin ja se antaa toivoa siitä, että jos sittenkin saisin vielä jonain päivänä sen kiinteän ja pystyn pepun minäkin. Vaikka geenit kuinka sitä asiaa vastaan ovatkin. Ja kyllä se peppu onkin kohonnut sitä mukaa kun olen sinne saanut sitä kovasti kaivattua lihasta :)

Seuraavana parantumisen tielläni on ollut suhde syömiseeni. Mitkä asiat kannustavat syömään, miksi kannattaa syödä? Yksinkertaistettuna tämä ajatus on jokseenkin että:

Syömällä saan kiinteämmän kropan!

Mitä syömishäiriö siis tekee lihasmassalle ja kropalle ylipäätään? Liian alhaiset kalorit tarkoittavat useimmiten myös sitä että proteiinin suhde ravinnossa on hyvin vähäinen. Proteiini on tärkeää nimenomaan lihasten säilyvyyden ja kasvattamisen kannalta. Proteiini myös estää laihdutuksessa esiintyvää lihaskatoa. Kun mennään liian alhaisilla kalorilla liian pitkään, niin lopulta keho alkaa kuluttaa myöskin lihasmassaa. Tämä ei monestakaan syystä ole hyvä asia. Lihasmassa kun myöskin lisää aineenvaihduntaa. Joten lihasmassan menettäminen siis vähentää myöskin perusaineenvaihduntaa. Lihas kun kuluttaa n. puolet enemmän kuin rasvakudos, lepotilassakin ja on puolet tiiviimpää. Suomeksi: mitä enemmän sinulla on lihasmassaa niin sitä enemmän kulutat myös levossa.


Lihas myöskin painaa enemmän. (Ja tämä ajatus saattaakin nimenomaan kauhistuttaa). Mutta vaikka seuraava kuva onkin yököttävä, niin se kuitenkin havainnollistaa lihasmassan ja rasvamassan eroa.


Melkoinen ero. Tämänkin asian takia haluaisin hävittää maailmasta vaa'at. Enemmän lihasmassaa omaava ihminen saattaa painaa enemmän, mutta näyttää ihan yhtä hoikalta kuin henkilö jolla ei ole yhtä paljon lihasmassaa plus että peruskulutus on myöskin suurempi. Pelkkä laihuus ei siis välttämättä takaa automaattisesti kiinteyttä. Tästä tuleekin nimitys "laiha läski". Tämä tarkoittaa sitä että paino on normaali, tai jopa alhainen mutta lihasmassan osuus kropassa on pienempi ja rasvaprosentti vastaavasti korkeampi. Ja tämä ilmenee löysyytenä. Ymmärtäkää tämä asia, sisäistäkää se NYT. Koska laihduttamalla kitukaloreilla mahdollisimman alhaiseen painoon teette itsellenne melkoista karhunpalvelusta, koska laihdutatte samalla pois myöskin sitä lihasmassaa! Itse olen tämän takia ollutkin ns. "laiha läski", kun olen ensin laihduttanut lihakseni pois ja sitten lihonut taas hieman ja jojoillut edestakaisin. Saanut menetetyn lihasmassan tilalle rasvamassaa. Ja sitten taas laihduttanut. Loppumaton kierre. Ja tämän takia kehoni onkin raskausarpinen ja joudun paiskimaan tuplasti töitä sen kiinteyden suhteen, koska olen kroppaani kurittanut niin monta vuotta. Nyt parin vuoden aikana sitä kiinteyttä olen nyt saanutkin. Sitä lihasta. Ja sen näkee. Positiivisessa mielessä. Sen näkee ilman että sitä näkee. Näkee vain lähinnä sen kiinteyden.

Ja tämä onkin pelastava ajatukseni silloin, kun tekisi mieli vain mennä siitä missä aita on matalin ja vain laihduttaa. Koska haluan nykyään olla mieluummin kiinteä kuin laiha. Tästä seuraa seuraava looginen ajatusketju: Ollakseni kiinteä tarvitsen lisää lihasmassaa. En saa lisää lihasmassaa jos en syö tarpeeksi ja monipuolisesti. Jos treenaan vajailla kaloreilla salilla niin puolet työstä menee hukkaan ja saatankin sen sijaan menettää lihasmassaa kuin saada sitä. Tämä ajatusketju saa minut nykyään säpsähtämään. Ja mikä parasta: syömään.

Mutta mitä tehdä silloin kun se syöminen ei vain suju?

Itselläni kun se ei aina meinaa vain sujua. Kuten juuri nyt on sellainen kausi. Tuo ajatus takoo päässä ja saa paniikkiin, mutta en silti meinaa saada syödyksi. Syöminen tuntuu saavan olon vain fyysisestikin huonoksi ja se on vain vaikeaa taas vaihteeksi. Olen syönyt nyt muutaman viikon ihan liian vähän, enkä ole halunnut myöntää sitä oikein kenellekään, varsinkaan itselleni. Paino on alkanut taas heittelemään edestakaisin ja olen tajunnut että olen taas säästöliekillä. Patrik Björkillä aka "Pöperöproffalla" onkin erittäin hyvä artikkeli säästöliekistä, linkitän sen vielä tänne:

Säästöliekki
http://patrikborg.blogspot.fi/2011/08/saastoliekki.html

Lainaus tekstistä:

"Anoreksiassa säästöliekki on valtavaa luokkaa vähäisestä syömisestä ja kehon painosta johtuen, jolloin elimistö yrittää todella minimoida kulutustaan. Käytännössä esimerkiksi anoreksian hoidossa voi liki aina lisätä syömistä 200-400 kcal ilman, että paino alkaa vielä nousta - joskus jopa 500-600 kcal. Ainoa mitä tapahtuu on parempi vointi ja palelun vähentyminen, mikä on signaali että koko tuo 500-600 kcal on uponnut säästöliekin purkuun. Eli kyllä se ainakin sitä luokkaa voi todella ääritapauksissa olla."


Toinen hyvä artikkeli mikä häneltä juuri ilmeistyi käsittelee päivittäisiä kalorimääriä. Tiedän että tämä seuraava linkki käsittelee laihduttamista, mutta käsittelee myöskin osittain säästöliekkiä ja sitä että mitä tapahtuu jos menee liian vähäisillä kaloreilla liian pitkään (ALLE 1500kcal/pvä. KYLLÄ. 1500kcal/pvä!)

Ei alle 1500kcal
http://patrikborg.blogspot.fi/2013/01/ei-alle-1500-kcal.html

Lainaus tekstistä:

"Lihasmassan suhteettoman suuri laihtuminen on selviö, jolle ei voi paljoakaan. Myös mieliteot ja nälän tunne kasvavat - jollakin ne pysyvät aisoissa tai ovat kokonaan poissa varsinaisen laihdutusprojektin ajan, mutta silloinkin ne palaavat kahta kauheampina kun ns. "laihdutusdraivi" on jossain vaiheessa huvennut ja arki alkaa. Seurauksena painonhallinta jatkossa on hyvin hankalaa ja paino tuppaa nousemaan takaisin. Ja sitten tulee vielä se uusien elintapojen opettelu, joka on laihdutustuloksen pysyvyyden ydinasia - kun uuden paremman mutta silti joustavan syömisen opettelu on tasapainoilua jo vaatimattomillakin energiavajeilla, niin jos joku syö 1200 kcal päivässä niin sen aikana ei ole mitään saumaa opetella uutta, joustavaa ja monipuolista syömistä missä kehoakin hieman kuunnellaan. Tietysti nämä henkilöt ajattelevat opettelevansa sen sitten myöhemmin, mutta silloin se on todella vaikeaa koska elimistön kaikki nälkäviestit ovat täysin sekaisin liian tiukan laihdutuksen jälkeen."

Kolmas ja viimeinen (vannon!) käsittelee ns. "nälkävelkaa". En tuntenut termiä ennenkuin luin kyseisen kirjoituksen, mutta se selitti paljon omaan syömishäiriööni sairastumista. Jos menee liian vähillä kaloreilla pitkään, niin lopulta elimistö alkaa vaatimaan, huutamaan ruokaa.

Nälkävelka 
http://www.patrikborg.blogspot.fi/2012/12/nalkavelka.html

 Lainaus tekstistä:

"Jos nälkävelkaa eli käytännössä kovaa nälkää pyritään vastustamaan, niin se onnistuessaan johtaa muihin ongelmiin - esimerkiksi jos liian vähäisen syömisen aiheuttamaa nälkää lopulta kykenee vastustamaan puhtaalla itsekurilla niin lopputulos on melko varmasti jonkinasteinen syömishäiriö."


(Ja näinhän minulle kävikin anoreksiaa sairastaessani: elimistö otti lopulta ohjat ja pani minut syömään ja "epäonnistuin" itseni nälkiinnyttämisessä. Olen tätä asiaa omassa sairaassa mielessäni aina häpeillyt, vaikka kyseessä itseasiassa onkin hyvin vahva elimistön reagoiminen nälkiintymistilaan.)

"Ja surullisimmassa tapauksessa nälkävelkaa kyetään vastustamaan totaalisesti, jolloin todennäköisin päätepiste on kroonistunut anoreksia."

Niinpä niin. :( Ja vuosikausia tällä asialla pelleilinkin; yritin vastustaa nälkävelan kerääntymistä joka johti puolestaan ahmimiseen joka johti puolestaan bulimiaan ja joka johti taas siihen että normaali näläntunne häiriintyi kohdallani pysyvästi. Parina viimevuotena olen päässyt hieman kärryille ns. "normaalista syömisestä", mutta valitettavasti edelleenkin tulee näitä kausia kun en joko saa syötyä tarpeeksi (alan jälleen tottua näläntunteeseen liikaa, niin että että en tajua syödä tai tunne siihen tarvetta) tai sitten ahmin (en kestä näläntunnetta ollenkaan, vaan syön kokoajan jotain ettei minun tarvitse kohdata sitä). Kummassakaan tapauksessa itse paino  ei välttämättä aina ole edes kovinkaan merkittävä tekijä. Kyse on enemmänkin kontrollin tunteesta: tunteesta että sitä on tai että sitä ei ole. Viimeaikoina olen enemmänkin pelännyt että paino putoaa ja samalla tiedostanut että jos jatkan tähän malliin niin se putoaa. Mutta en silti ole saanut itseäni syömään tarpeeksi. Pääni on raksuttanut että menetänkö tälläkin hetkellä lihasmassaa? Ja silti olen kieltäytynyt kunnolla myöntämästä asiaa. Tässä piilee myös varoitus. Tähän ansaan voi kompastua edelleenkin, vaikka tavoitteena ei olisikaan enää laihduttaa. Mutta jos anoreksian on sairastanut, niin toisinaan syömättömättömyys voi vain "jäädä päälle". Ja silloin se ei välttämättä tunnukaan niin pahalta asialta: Koska enhän minä laihduta, en vain saa syötyä! Päälle stressi ja muut perustelut, niin että voi oikeuttaa syömättämyyden ainakin toistaiseksi. Ja sulkea silmänsä siltä, että mitä se syömättämyys tekee elimistölle. Ja vältellä vakaa hokien itselleen että "näin asiat pysyvät kasassa, näin minä pysyn kasassa, näin saan tunteen että hallitsen edes jotain!". 



Itse taas kohtasin (jälleen kerran) sen asian silmästä silmään. En syö tarpeeksi. Piste. Perusteluita on paljon ja osa on erittäin hyviäkin, mutta nyt pitää vain alkaa pikkuhiljaa ottamaan itseään niskasta kiinni. Treeni menee osittain harakoille kun en syö tarpeeksi. Elimistö on hidastanut toimintaansa, käpälät ovat jäässä, aloitekyky on laskenut ja apatia on vallannut mielen. Maha ei toimi ja väsyttää. Kilpirauhanen oikkuilee. Jotain on nyt vain tehtävä ja ainut joka asialle voi jotain tehdä olen minä. Tänään aloitan taas kaloreiden nostamisen, pikkuhiljaa. Nykyään saan voimaa siitä ajatuksesta että tarvitsen tarpeeksi kaloreita ja sitä proteiinia että näen treenissäni myös tuloksia. Varsinkin koska treenaan salilla ja lujaa. Ne kun menevät hyvin käsi kädessä. Ruokavalio ja treeni. En halua heittää tuloksia vain hukkaan syömällä liian vähän ja yksipuolisesti. Joskus saattaa sitten tulla niitä ahmimiskausiakin, mutta kroppani saattaa ottaa senkin asian vain kiitollisuudella vastaan, koska lihas kasvaa levossa ja tarvitsee rakennusaineita (ruokaa) kasvaakseen. Tämäkin on hyvä muistaa. Lepo todellakin on myös hyvin tärkeää. Saatankin yhtäkkiä huomata että mässyttelyn ja pienen treenitauon jälkeen kropassa onkin tapahtunut muutosta. Hyvää muutosta. :) Vaikka pää huutelisikin minulle kirosanoja ja haukkuisi läskipossuksi. Ajatuksen: "Syöminen on paha asia ja se lihottaa" on korvannut ajatus: "Syöminen on tärkeää ja auttaa mua muokkaamaan kroppaani parempaan suuntaan ja pysymään terveenä."

Olen iloinen siitä että olen sisäistänyt vihdoinkin nämä asiat. Koska ne auttavat mua pääsemään aina takaisin sinne polulle. Ennen sellaista polkua ei ollut; jos ei tehnyt mieli syödä niin minähän en syönyt. Otin vain kiitollisuudella vastaan sellaisen vaiheen. En tiennyt lihaskadoista ja löysistä nahoista ja raskausarvista mitään (tai en ainakaan halunnut yhdistää niitä syömisvammailuihini) ja katselin vaan kun vaa'an numerot vilkuttivat pienempää lukemaa. Kunnes jämähdin säästöliekille ja samoin teki paino. Jämähti eikä enää suostunut laskemaan. Ja pakkomielle heräsi jälleen päässä: sen pitää laskea lisää! Sitten kalorien syynäämistä. Tämä ja tuo pois. Lisää liikuntaa. Nälkäkadon kasvaminen ja kasvaminen. ItsevihaLäskipossu. Sinä et laihdu! Pakkomielteen kasvaminen, vaa'an siirtyminen maailman keskipisteeksi ja numeroiden muuttuminen uudeksi jumalaksi joka joko armahtaa tai rankaisee digitaalinäytöllään. Sen lepyttelyä ja sen kiroamista. Sitten: Repsahdus. Ahmimista. Elimistö alkaa vaatia ruokaa. Minä haukun itseäni selkärangattomaksi luuseriksi. Ja viattomasti alkanut ruokahaluttomuus muuttuu jälleen siksi pimeäksi painajaiseksi ja muu maailma katoaa pois. Ja jonkin ajan kuluttua alan ahmimaan. Ja sitten taas pudotetaan kalorimääriä niin että mässyttelyn seurauksena tulleet kilot lähtevät pian pois ja kärsitään nälästä ja haaveillaan siitä että ruokahalu taas lähtisi kokonaan pois. Ja sitten kun tilanne taas tasoittuu ja stressi iskee päälle ja ruokahalu taas lähtee niin sitä alkaa miettiä että "Hmmm....jospa pudottaisin muutaman kilon..." ja koko paska alkaa uudestaan. Heippa lihakset, heippa elämä, heippa terveys, heippa terve järki.

Eikö sinustakin tuo ole vain hullua? Mutta niin se on mennyt, vuosikausia. Nykyään se ei mene enää niin pitkälle. En anna sen mennä. Ja nyt siis syödään, vaikka pää kertoo sata ja tuhatta "totuutta" siitä että miksi ei ole pakko syödä jos ei kerran ole nälkä! Että olenko hullu?!? Ja minä sanon päälleni että en, nyt en nimenomaan ole. Että vihdoinkin olen löytänyt sen järkevyyden ja punaisen langan. Nykyään tiedän että kyllä se syöminen alkaa taas sujua. Kun jaksan vain olla kärsivällinen. Puksuttelen jälleen takaisinpäin kohti terveyttä ja hyvinvointia, tunnustelen ja maistelen ja yritän jälleen muistaa että ruoka on myös nautinto. Syön terveellistä perusruokaa pienissä erissä, nostaelen kalorimääriä ja mietiskelen että tekisikö mieli mitään hyvää. Ja tämän kaiken teen omasta tahdostani. 

Toivottavasti tämä teksti ei silti säikäyttänyt liikaa. Halusin vain kertoa jälleen palasen itsestäni. Suoraan. Antaa myös sinulle oikean ja konkreettisen syyn syödä enemmän. Tarjota terveellisen tavan muokata kroppaasi. Ehkä auttamaan myös ymmärtämään että syömishäiriö todellakin on hulluutta. Se on tie mikä ei johda mihinkään. Päätepiste on kuolema. Jos ei halua sinne päätepisteeseen niin jossain vaiheessa on käännyttävä takaisinpäin. Minä toivon jokaikinen päivä etten olisi koskaan alkanut laihduttamaan. Olisin vain liikkunut hieman enemmän. Olen tehnyt kropalleni miltei kaiken mahdollisen pahuuden ja silti se ei ole edelleenkään pysyvästi pilalla. "Löysää" on edelleenkin hieman. Ja se on normaalia. Lisäksi naisen vartalo tarvitsee MYÖS rasvaa toimiakseen kunnolla. (Tästä asiasta olen puhunut myös edellisissä postauksissani). Ja mitä sitten vaikka siellä hieman todellista löllöäkin olisi? Mitä vikaa siinä on jos on hieman isompi peppu? Ainakaan mies ei pane pahakseen tätä asiaa, vaan suorastaan ylistää ahteriani! Vaikka se omasta mielestäni saisikin olla pienempi ja sirompi ja vähemmän hyllyvä. Mutta tiedostan myöskin sen että osa niistä "hyllyvistä kohdista" on myös edelleenkin vain omassa päässäni. Ja myöskin sen että laihduttaminen ei ole se ratkaisu. On ihanaa vihdoinkin oikeasti tajuta se asia. Vapauttavaa ja ihanaa. 

Ja jälleen tähän loppuun: tätäkin tekstiä saa kritisoida. Tarkoituksenani ei ole provosoida, päteä tai sanoa että minä olen oikeassa ja tee näin. Jokainen tämän tekstin lukeva saa reagoida siihen haluamallaan tavalla. Otan vastaan myös (rakentavaa) kritiikkiä ja erilaisia näkökulmia. Mutta loppujen lopuksi: minä kirjoitan omasta elämästäni ja käytän itseäni vertailukohtanani, enkä halua yleistää liikoja. Mutta koskaan tarkoituksenani ei ole aiheuttaa pahaa mieltä tai ahdistusta, tapani kirjoittaa ja puhua on vain suora. (Toisinaan ehkä liiankin suora).

Marya Hornbacherin sanoin:

"En ole lääkäri enkä professori, en asiantuntija enkä viisas oppinut. Olen kirjailija. Minulla ei ole loppututkintoa eikä lukion päästötodistusta. En tee tutkimustyötä. Luen. Katselen ympärilleni. Ajattelen. Tämä pätevöitymiseni aste riittää. Lopulta ainut pätevyyteni on se, että minä elän elämääni".
(Marya Hornbacher: ELÄMÄ KATEISSA -kertomus anoreksiasta ja bulimiasta).

Loppuun (ainakin omasta mielestäni) kuva terveestä ja lihaksikkaasta kropasta. Tämän kropan minä haluan.



Entä sinä?

tiistai 4. joulukuuta 2012

Odotukset vs. realiteetit, osa 2

Moi taas. Älkää säikähtäkö uutta layottia, yritin vähän virkistää tämän blogin ulkoasua. Olkoon tämmönen nyt jonkin aikaa. Viimeksi juttelin syömishäiriön odotuksista ja realiteeteista ja siitä, että mitä ne merkitsivät/merkitsevät omalla kohdallani. Seuraavaksi ajattelin puhua Kultaisen Keskitien Ylläpitäjistäni. Osa näistä voi tuntua yleistäviltä, mutta lähinnä peilaan näitä itseni kautta. Mitä itse olen tehnyt ja myös: mitä en ole tehnyt. (Kuten hakenut apua). Osittain peilaan näitä myös sitä kautta, että mitä olen jutellut ihmisten kanssa vuosien aikana syömishäiriöstä; peloista, toiveista ja ajatuksista. Olen halunnut löytää niihin vastauksiin kysymyksiä. Koska syömishäiriöstä luopuessa kysymyksiä jää. Ainakaan minä en voi hyväksyä jotain asiaa vain siksi "koska se on niin". Voin ehkä ajan kanssa, mutta nopeammin se käy jos kysymykseen saa edes jonkinlaisen vastauksen. En väitä että mulla on kaikki vastaukset, en itseasiassa väitä mitään, mutta kerron mitkä mua itseni ovat auttaneet. Voin vain toivoa että näistä voisi olla apua jollekulle muullekin.


OSA 3

KULTAISEN KESKITIEN YLLÄPITÄJÄNI

1. Oman biologinen painon hyväksyminen. Se on se paino missä paino pysyy helposti ilman jumalatonta puurtamista ja se on jokaisella hieman erilainen, joka liikkuu normaalin BMI:n rajoissa. Se on paino, jossa voit syödä mahasi täyteen ja toisinaan herkutella, voida hyvin ja jaksaa tehdä asioita. Kun tämä paino on löydetty (parin kilon heitot sinne tänne ovat normaaleja nesteidenvaihteluita), niin seuraavaksi päättää että tässä se pysyy. Asettaa alapainolukema. Hylätä lopullisesti ajatus laihduttamasta ja siitä ainaisesta väännöstä että vielä pitäisi lähteä vähän, kesäksi, jouluksi, matkalle. Josta pääsemme kohtaan kaksi. Että miksi tämä kannattaa.

2. Hyväksyä se asia, että asiat eivät muutu taianomaisesti paremmaksi jos laihdun painoon X tai ylipäätään jos olen laihempi. Siinä muuttuu vain ulkomuoto, ei se mitä on pään sisällä. En tiedä ketään, joka olisi asettanut painotavoitteen alapainon puolelle ja huokaissut sitten tyytyväisenä, katsonut peiliin ihaillen ja alkanut sitten elämään täyttä elämää täysin rinnoin. Tiedätkö sinä? Useimmiten siinä käy toisinpäin, laihduttaminen alkaa saada enemmän ja enemmän elämästä valtaa ja suljet ulkopuolelle läheisesi ja kaiken muun mitä elämässä on. Elämä ei odota kohteliaasti sivussa sen aikaa kun pääset tavoitteeseesi, vaan aika puksuttelee eteenpäin siitä huolimatta että oletko tarpeeksi laiha vai et. Mitä enemmän painoa lähtee, niin sitä pakonomaisemmaksi siitä tulee. Mitä vähemmän syöt, niin sitä pakonomaisemmaksi touhu muuttuu, ja sitä enemmän minäkuva häiriintyy. Siitä on tehty jopa tutkimuksia, että jos kalorit tiputetaan liian alas, niin jopa ns. "terveet" ruokailutottumukset omaavat ihmiset tulevat pakkomielteisemmäksi painostaan. Ne asiat jotka jäivät laihdutuksen tieltä eivät vain singahda takaisin kun olet "tarpeeksi laiha", vaan siinä vaiheessa muut elämän osa-alueet ovat saatteneet jäädä jo unholaan. Ja kun sitä on tavoitteessa, niin useimmiten se tavoite on alle biologisen painon. Sen pitäisi myös pysyä sitten siinä loppuelämän. Ja usemmiten sitä haluaa silti laihduttaa vielä lisää. Ja jos pysyisikin siinä tavoitteessa loppuelämän, alipainossa, niin odotettavissa saattaisivat olla mm. hormonitoiminnan ongelmat (jotka voivat vaikuttaa lopulta myös siihen hedelmällisyyteen), ennenaikaiset rypyt, osteoporoosi ja muut vähemmän mukavat asiat. Alipaino voi olla terveydelle ihan yhtä vaarallista kuin ylipaino. Pelkkä laihtuminen ei myöskään takaa linjakasta ja kiinteää kroppaa, mitä ei useinkaan tule ajatelleeksi. Lihakset antavat tervettä muotoa kroppaan ja ainaisella säästöliekillä kituuttaminen ja lihasmassa eivät käy käsi kädessä, vaan sitä saattaa samalla laihduttaa myös lihasmassaa pois. Painon rajut heittelyt altistavat myös löysälle nahalle ja raskausarville ja heikentävät kropan elastisuutta. Minä EN tajunnut mitään näistä asioista, olen tajunnut nämä asiat vasta muutaman vuoden. Halusin aina vain painaa tietyn määrän ja päätin aina että sitten kaikki on hyvin, ihmettelemättä että millä logiikalla? Tajuten lopulta että kun sitä
logiikkaa ei ole.


3. Sen tajuaminen, että syömishäiriöstä toipuminen vie aikaa eikä tapahdu hetkessä, mutta on ehdottomasti sen arvoista. (Ja että takapakit eivät mitätöi kaikkea edistymistä!) Luen paljon parantumisaiheisia syömishäiriöblogeja ja yksi asia mua surettaa. Valitettavan monet bloggaajat kun tuntuvat kokevan, että juuri heidän täytyy olla esikuva syömishäiriöstä toipumiselle ja esimerkkinä kaikille. Joskus tähän rooliin ehkä vain luisuu, sitä saattaa myös vain itsekin haluta uskoa niin. Mutta tästä taas saattaa seurata se, että ns. "takapakkeja" häpeillään ja salaillaan, vaikka kaikille niitä väistämättäkin tulee. Syömishäiriöstä kun ei toivuta yhdessä yössä, se vie aikaa ja takapakitkin ovat tärkeitä siinä mielessä että niistä oppii. Jossain määrin takapakit ovat toipumisen kannalta hyvinkin olennaisia asioita, koska se miten niihin suhtautuu, voi määritellä paljonkin paranemisen tahtia. Jos niitä häpeää ja salailee ja ne muuttuvat tabuksi, niin se on oikea houkutuspilli syömishäiriölle, joka elää juurikin niistä negatiivisista tunteista. Yksi "lipsaus" saattaa muuttua moneksi, kun itseään sättii samalla luuseriksi ja syömishäiriö ainoastaan säestää tätä sävelmää taustalta. Se muuttuu häpeäksi, joka muuttuu taas salaisuudeksi ja lopulta syömishäiriö voikin luovia tietään taas takaisin, koska se on salaisuus. Salailu ja syömishäiriö eivät tunnetusti ole hyvä yhdistelmä. Itsekin meinaan vieläkin toisinaan sortua salailuun. Siinä on ehkä yksi syy, miksi olen alkanut puhumaan syömishäiriöstä näinkin suoraan. Koska sen asian salailu tai siloittelu ainoastaan pahentaa tilannetta! Totuus taas tekee hyvää. Se ei ehkä ole mieluista kuultavaa aina, mutta se on se eteenvievä tie. Ymmärrän sen, että sitä ei haluaisi tuottaa pettymystä muille, mutta vaikka positiiviset asiat ovatkin parantumisen kannalta hyvin tärkeitä, niin enemmän sitä parantumista kuitenkin kenties määrittelevät ne negatiiviset asiat. Näin itse olen ainakin alkanut pohtimaan. Minä yritin ja epäonnistuin vuosia, salassa ja onnistumisen hetket olivat mulla kuin pieru saharassa, lopulta sitä vain valui takaisin niihin syömishäiriöisiin maneereihin. Se jos söi tukevan aterian tai ei oksentanut ei merkinnyt kenellekään muulle mitään kuin mulle itselleni. Ja minä en välittänyt järinkään paljon omasta hyvinvoinnistani. Olen päässyt kenties näinkin pitkälle, koska lopulta aloin välittämään. Ja enemmän mua ovat määritelleet ne hetket, kun pääni on jo leijunut vessanpöntön yllä, sormet ovat olleet jo kurkussa ja olen vain lopettanut kesken kaiken. Välimaastossa ajatuksien "En tee ollenkaan" tai "Sama se, koska tässä jo olen muutenkin" kanssa. Yhtäaikainen onnistuminen ja epäonnistuminen. Sen ymmärtäminen, että vaikka me syömishäiriöiset useimmiten haluamme sairastua "täydellisesti", niin useimmat meistä valitettavasti haluaisivat myös parantua "täydellisesti". Ja tässä tulee se ongelma. Sen takia pälyilenkin epäilevästi monia parantumisaiheisia blogeja, joissa kaikki menee vain hienosti kaiken aikaa. En usko sitä. Mietin että missä on välimaasto? Ja miksi siitä ei ole mitään mainintaa? Ne  "epätäydelliset" hetket. Ne hyvin tärkeät hetket. Ne määrittelevät hetket, kun et joko onnistu tai epäonnistu, mutta sen sijaan opit jotain uutta itsestäsi ja syömishäiriöstäsi. Samalla jotain hyvää, sekä pahaa. Miksi niistäkin ei voisi kirjoittaa? Esim. mä eilen söin ristikkolohkoperunoita 5kpl ja koin tekeväni suorastaan syntiä, vaikka oli salipäivä ja tarvitsin kaloreita, koska ne olivat vain niin höttöruokaa. Ne pilasivat "täydellisen" päiväni, mitä tuli ruokailujen suhteen ja loivat apatiaa. Se on sairaus joka puhuu tässä ja se osasi jopa nimetä että kuinka monta niitä perunoita oli. Mutta se tärkein asia tulee tässä: söin ne silti, vaikka olisin voinut jättää ne syömättä. Valitsin syödä ne ajatuksistani huolimatta. Sabotoin itseni tahallani ja se tuntuu aina hyvältä. Se on kuin näyttäisi syömishäiriölle keskisormea. Se on todellista elämää syömishäiriön kanssa. Ohikiitäviä hetkiä ja niistä selviytymisiä. Niiden vähenemisiä ja kenties niiden joskus kokonaan lakkaaminen. En vaan voi uskoa että olen ainut. Koska en minä ainakaan herännyt syömishäiriöstä kuin Prinsessa Ruusunen ja lähtenyt laukkaamaan skenaariosta pois valkoisella hevosella. Siihen meni aikaa ja se vaati paljon ajatustyötä. Ja ainakin mun kohdalla se oli kaikkea muuta kuin yksinkertaista.


Koska itselläni tajuamisia tuli silti silloin tällöin, mutta olin silti riippuvainen syömishäiriöstä. En voinut vain lopettaakaan. Syömishäiriöni ei myöskään antanut minun lopettaa. Tämä osio voi olla hyödyllinen sinulle, joka et ole koskaan saanut asianmukaista apua syömishäiriöösi. Koska itse taistelin tieni siitä eroon yksin ja en suosittele tätä tapaa kenellekään, sillä se on hirveä tapa. Puhumattakaan siitä, että siihen meni yli vuosikymmen! Mua voi pitää ehkä lähinnä varoittavana esimerkkinä tässä asiassa. Päätin etten ansaitse apua, koska en ollut omasta mielestäni tarpeeksi sairas (=letkuissa sairaalassa) tai tarpeeksi laiha (=kuolemaisillaan oleva luuranko). Tästä huolimatta olin hyvin sairas ja kannoin sen kaiken yksin ja patosin sen sisälleni. Älä siis tee niinkuin minä, äläkä ajattele ettet ansaitse apua ennenkuin olet kuolemassa käsiin. Silloin saattaa olla jo liian myöhäistä monelle asialle, fyysisesti ja henkisesti.  Ymmärrä se asia, että syömishäiriö ei ole hallintaa ja kontrollia, vaan se on sairaus. Se ei ole osoitus suunnattomasta itsekurista ja mielenlujuudesta tai siitä, että sitä on heikko jos ei pysty näännyttämään itseään kuoleman portaille asti. Siinä ei ole mitään jaloa tai ihailtavaa, se ei määrittele sinua ihmisenä tai korjaa kaikkea mikä elämässäsi on pielessä. Siinä ei ole kysymys onnistumisista tai epäonnistumisista, sitä ei tarvitse pystyä osoittamaan luisevalla olemuksellaan ennenkuin on oikeutettu apuun. Jos mielesi pyörii lähinnä ruoan, liikunnan ja painon ympärillä ja se alkaa olemaan pakkomielteistä ja rajaamaan elämästä pois muita asioita, on aika hakea apua. Hae apua, ajoissa. Seuraavaksi: Ota vastaan apua. Älä hylkää sitä vain automaatilla, jos se ei ole oikeanlaista tai sinulle sopivaa, niin sano se suoraan. Ehdota muutoksia, miten asioiden muuttaminen olisi sinulle helpompaa, mutta älä silti huijaa. Kyse on sinusta ja sinun sairaudestasi. Sinun hyvinvoinnistasi. "Apu" ei ole sinua piinaava epämääräinen hirviö, josta sinun pitää ravistella itsesi irti. "Apu" ei myöskään korjaa kaikkea taianomaisesti, mutta se auttaa, tukee ja rohkaisee sinua pystymään päästämään irti syömishäiriöstä. Loppujen lopuksi muutoksen pitää lähteä aidosti sinusta itsestäsi. Ei läheistesi takia, tai jonkin muun takia, vaan sinun itsesi takia. Muuten livut takaisin siihen helvettiin, koska tarvitset tahtoa haluta sitä itse silloin kun elämä potkii päähän ja syömishäiriö on kädet levällään ja sanoo että: "Tule tänne, täällä olet turvassa". Ymmärtää, tajuta, sisäistää se että se valehtelee. Ymmärtää silloin, että sinulla on nyt elämä ja et halua luopua siitä ja palata siihen helvettiin takaisin, yksin ja lohduttomana. Päätä että olet sen avun arvoinen, koska sinä olet! Monota syömishäiriötä pataan ja sano sille se! Sinulla on oikeus elää elämääsi vapaana syömishäiriöstä, sinun ei ole tarkoitus kärsiä loputtomiin. Jos tätä on vaikea hahmottaa, niin mua itteäni auttoi kun mietin, että tekisinkö sitä mitä tein itselleni lähimmäiselleni? Rankaisin ainaisesti, haukkuisin läskiksi, piinaisin, nälkiinnyttäisin, pakottaisin oksentamaan? En koskaan, ehdottomasti en! Miksi siis minä ansaitsisin sen saman kärsimyksen?

4. Muistaa ne asiat jotka ovat jääneet syömishäiriön tieltä ja opetella nauttimaan asioista ilman pakonomaista suorittamista. Mitä tilalle? Tämä ajatus voi olla se piinaavin ajatus. En osaa enää muuta, en tiedä elämää ilman syömishäiriötä, en muista sitä, kaikki hajoaa käsiin ilman sitä. Syömishäiriöön turvautuu helposti vaikeina aikoina ja tunteita on opeteltava käsittelemään muutenkin kuin olemalla syömättä tai ahmimalla. Tämä voi olla hyvin vaikeaa, sitä on voinut tehdä jo hyvin kauan. Jo tämän takia kehoitan, että ei mene tätä tietä yksin, vaan hakee apua. Että pystyy keksimään keinoja selviytyä myös negatiivista tunteista ja vaikeista asioista ilman syömishäiriöön turvautumista. Se on eräänlaista pakenemista ja kaventaa elämän niin, että voi keskittyä vain syömishäiriöön ja jättää muut asiat sen ulkopuolelle. Syömishäiriöstä luopuessa saattaa pamahtaa ilmoille kaikenlaisia patoutuneita tunteita, joista on hyvä pystyä puhumaan ja keskustelemaan. Löytää ne syyt miksi ylipäätään takertui syömishäiriöön selviytymiskeinona. Muistella jälleen asioita joista piti joskus tai joista on kiinnostunut. Ilman suorittamista tai ajatusta, että pitäisi olla paras, tai muuten se on turhaa ja ajanhukkaa. Omalla kohdallani olen tajunnut syömishäiriön jälkeen, että pidän laulamisesta omaksi ilokseni ja voin laulella ihan rauhassa, vaikka se ei ole täydellinen ääni. Mitä sitten? Nautin laulamisesta, joten laulan. Olen myös tajunnut että pidän myös tanssimisesta. Rytmitajuni ei ole täydellinen enkä voisi koskaan tanssia ammattilaistasolla kroppani rajoitteidenkaan takia, mutta mitä sitten? Nautin siitä, joten tanssin. Nautin myös kirjoittamisesta, joka on terapian ohella paras keino, jolla pystyn käsittelemään sekavia tuntemuksiani. Olen huomannut että nautin hyvin erilaisista asioista ja ne rikastuttavat elämääni. Vaikka en olisikaan niissä paras kaikista. Ehkä juuri siksi niistä nautinkin. Koska olen vihdoinkin tajunnut, että ei mun tarvitse olla!

5. Sisäistää se, että vartaloa voi muokata myös terveelläkin tavalla. Nimittäin liikunnan avulla. Mieleisen liikunnan avulla. Painoharjoittelu kiinteyttää kroppaa tehokkaammin kuin pakonomainen kalorienpolttaminen sata lasissa. Itse käyn tämän takia salilla. Lihasten myötä kroppaani on tullut tervettä linjakkuutta, voin purkaa perfektionismiani terveemmällä tavalla ja mikä parasta; jos treenaan liikaa enkä pidä lepopäiviä ja  jos syön liian vähän, niin en saa tuloksia aikaan. Koska lihas kasvaa levossa ja lihas ei kasva, jos kroppa ei saa tarpeeksi ruokaa ja rakennusaineita. Kilpparin vajis vielä korostaa tätä asiaa entisestään, koska kroppa palautuu huonommin nykyään. Salin lisäksi harrastan vaihtelevasti mm. tanssimista eri muodoissaan, joogaan, teen pilatesta, kahvakuulaan, poljen spinningiä, käyn erilaisilla ryhmäliikuntatunneilla, sauvakävelen jne. jne. Teen sitä mikä tuntuu hyvältä ja josta nautin. Enkä tuijottele vain kalorilukemia. Vuosien pakkoliikkumisen jälkeen olen tajunnut että liikunta on oikeasti mukavaa! Ja mikä parasta, sitä voi harrastaa monella eri tavalla. Erityisesti olen rakastunut joogaan. Siihen tunteeseen, kun hengitys yhdistyy liikkeeseen ja siihen tunteeseen, että tämä on minun kroppani ja haluan pitää siitä huolta, hahmottaa kroppaansa ihan uudella tavalla. Suosittelen joogaa kaikille syömishäiriöstä toipuville. Jos siitä haluaa tehdä haastavampaa, niin voi tehdä voimajoogan tapaista joogaa, itse teen sekä että, voimajoogaa ja hatha-joogan tyylistä kevyempää joogaa. Joogan ansiosta kroppani toimii paremmin, jumit ovat helpottaneet, kropassa on uutta jäntevyyttä ja voimaa, tasapaino on parantunut huimasti ja liikkeiden hiominen on mieluisaa puuhaa, koska siinä ei ole koskaan valmis ja täydellinen tai paras. Siitä voi siis vain rauhassa nauttia. Itse en kuitenkaan hoe ommmmmm:eja tai mieti että hierooko tämä liike sisäelimiäni, mutta nautin siitä siitä huolimatta. Asioista nauttiminen on hyvin vapauttavaa ja ihanaa vuosien (turhan) kärsimyksen jälkeen. On lupa nauttia, voi etsiä uusia asioita joista nauttia, voi toisinaan olla vaikka vain tekemättä mitään hyvällä omallatunnolla ja nauttia vain joutenolosta.


Yhden varsinaisen neuvon haluan kyllä antaa. Ja se on:

Anna itsesi unohtaa, mutta älä kuitenkaan tuudittaudu liikaa ajatukseen, että nyt se on ohi, lopullisesti.

Itse kirjoitan tätä blogia myös siitä syystä nykyään harvemmin, koska jos ajattelen ja kirjoittelen syömishäiriöstä liikaa, niin se saattaa itseasiassa samalla lietsoa myös omaa syömishäiriökäyttäytymistäni. Joskus jopa tajuamattani ja vaikka kirjoittelisin siitä ihan positiivisellakin fiiliksellä. Huomasin tämän asian tavallaan hieman vahingossa ja reagoin siihen kirjoittamalla siitä harvemmin. Siihen ajatusmaailmaan kun on niin helppoa hukkua uudestaan. Joskus niistä ajatuksista on vain hyvä pitää ihan kokonaan paussia ja keskittyä ihan vain siihen elämiseen. Mutta joskus saattaakin käydä niin, että syömishäiriö jääkin pinnan alle kytemään ja sitä saattaakin tuudittautua liikaa ajatukseen että syömishäiriö on nyt vain lopullisesti muinaishistoriaa. Ja se saattaa silti edelleenkin vaikuttaa elämässä enemmän kuin tajuaakaan. Toisinaan se voi vaihtaa myös muotoa. Entinen bulimikko tajuaa, että ajattelee edelleenkin ruokaa pakonomaisesti ja liikkuu yli terveen järjen. Mutta ajatteli silti, että syömishäiriö on historiaa, koska ei enää oksenna. Ahmiminen voi muuttua myös BED-tyyppiseksi ja jos ylipainoa on kertynyt, niin silloin sitä saattaa ajatella, että ei sitä ainakaan syömishäiriöinen voi olla enää koska painoa on liikaa. Mutta painoa saattaa itseasiassa olla liikaa jopa sairaalloisesti ja sitä on saattanut kertyä nimenomaan sairaalloisen ahmimisen tuloksena. Tai entinen anorektikko saattaa ajatella, että anoreksia on historiaa, koska ei halua olla enää sairaalloisen laiha, mutta on silti ja selittelee itselleen että ruoka ei vain maistu ja syöminen on hankalaa, joten siksi on vieläkin näin laiha. Ja se saattaa olla myös totta. Mutta se merkitsee kuitenkin samalla, että syöminen ei ole vieläkään ongelmatonta ja alipaino on siitä huolimatta vaarallista, että noudattaako entisiä anorektisia maneereitaan vai ei. Olen törmännyt paljonkin kommentteihin, joissa sanotaan että todellakin luuli että syömishäiriö on menneisyyttä, mutta yhtäkkiä huomasikin, että syömishäiriökäyttäytyminen elää edelleenkin ja määrittelee elämän tahtia edelleenkin ihan liikaa. Tämä onkin hyvin pulmallinen juttu. Liiallinen asiassa vellominen ei tee hyvää, mutta täysi välinpitämättömyys taas saattaa puhkaista syömishäiriökäyttäytymisen uudelleen. Se on hyvin pulmallinen juttu. Syömishäiriö kuitenkin ilmenee ensisijaisesti päässä, eikä välttämättä aina näy ulkoisesti ja tähän osa kompastuukin. Syömishäiriötä kun ei mitata ainoastaan ulkoisilla asioilla, vaan ensisijaisesti päänsisäisillä asioilla. Mutta ehkä tähänkin asiaan kuitenkin on vastaus. Se ikuinen kysymys: Ajattelenko syömistä, liikuntaa ja painoani pakkomielteisesti tai ainakin ihan liikaa, niin että se rajaa elämästäni muita asioita? Tämä kysymys voi olla hyvä kysyä itseltään aina toisinaan ja olla rehellinen itselleen. Ja jos vastaus on kyllä, niin miettiä että miten tilannetta voisi parantaa. Tärkeäksi itseni kohdalla on muodostunut kyky pystyä tunnistamaan syömishäiriöajattelu itsessäni, ennenkuin se alkaa muotoutua varsinaiseksi syömishäiriökäyttäytymiseksi. Koska vaikka se eläisikin toisinaan ajatusmaailmassa, niin loppupeleissä tärkeintä on että käyttäytyykö sen mukaan. Ajan myötä se on ainakin itselläni alkanut hieman automatisoituakin ja ihan kaikkea ei tarvitse enää pohtia erikseen. Toisinaan niitä hetkiä kuitenkin tulee ja silloin on tärkeintä että miten niihin reagoin. Niitä tulee ja menee, tänään mennään tätä päivää. Liikaakaan ei kannata murehtia ja tehdä siitä kärpäsestä sitä härkästä. Koska myös ihan liiallinen pohtiminen vie takaisin tuon kysymyksen äärelle. Tasapaino kun ei löydy luonnostaan, mutta tätä ei välttämättä tule koskaan ajatelleeksi. Usein ajatellaan että tasapaino elämässä on kuin jokin mystinen voima, jonka jonain päivänä vain löytää ja sitten siinä vain pysyy kuin täi tervassa. Kun itseasiassa sen tasapainon löytäminen vaatii aina hieman horjumista ja kompuroimista, muuten sitä ei pysty yksinkertaisesti hahmottamaan. Ja siitä tämä blogi pääasiassa kertookin. Sen tasapainon hakemisesta ja myös siihen liittyvästä kompuroimisesta. 



------------------------------------------------------------------------------------------------------------

OSA 4

Mutta mitä omat kompurointini ja horjumiseni ovat saaneet aikaan omassa elämässäni, olenko itse päässyt lähellekään sitä tasapainoa? No, nykyään syön kun on nälkä, olen opetellut herkuttelemaan myös kohtuudella ja ilman syyllisyyttä, lakannut laihduttamasta ja keskittynyt sen sijaan syömään terveellisesti ja monipuolisesti, liikun monipuolisesti ja olen oppinut arvostamaan itseäni ja kroppaani. Elän nykyään ilman ainaista nälkää, kipuja, heikotusta, palelemista ja väsymystä. Enkä en ole vain läskipaska ja kroppani kurja ja kuriton kapine, vaan nykyään pystyn ajattelemaan että ansaitsen hyvää ja olen kiitollinen siitä että kroppani toimii vielä näinkin hyvin ja kuljettaa minua ympäriinsä. Tajunnut että sekään ei ole itsestäänselvyys, alkanut ymmärtämään kroppaani myös muultakin kuin visuaaliselta kannalta. Että vaikka se ei ehkä ole ulkomuodoltaan täydellinen (mitä se edes tarkoittaa?), niin olen tajunnut, että siitä huolimatta pystyn elämään elämääni ja olemaan jopa onnellinen. Tehdä asioita joista nautin ja rakastaa miestäni ja vastaanottaa rakkautta, elää elämää. Tajuamaan että kurvit ja muodot ovat hyvä asia, naisellinen asia, luonnollinen asia, kaunis asia. Tajuamaan että me naiset olemme ainoita jotka ajattelevat että äärimmäinen laihuus on seksikästä. Että harvat miehet pitävät sitä oikeasti vetoavana. Uskomaan edes ajoittain kun mieheni sanoo että minulla on hyvä vartalo. Uskomaan edes ajoittain sen itsekin. Että se ei ole sittenkään ehkä hassumpi. Että ehkä se on vieläkin jopa hieman liian rimpula ja haaveilemaan vaatehenkarivartalon sijaan linjakkaasta, sporttisesta ja terveestä kropasta. Ryhmäliikuntatunneilla haaveilla että saisin itsekin jonain päivänä sellaisen vartalon kuin ohjaajallani on, sen sijaan että tuijottaisin sitä laihinta rimpulaa, joka tuntuu katoavan melkein kokonaan kun kääntyy sivuttain. Tuntemaan kateuden sijaan kauhua: tuo voisin olla minä. Tuo tuossa, joka hyppii tuskainen ilme kasvoillaan ja jonka vartalo on pelkkiä kulmia ja luita. Joka ei mene tämän jumpan jälkeen kotiin, vaan treenaa lisää ja palaa omaan yksityiseen helvettiinsä, kun minä menen kotiin syömään miehen tekemiä jauhelihapihvejä. Mieleni tekisi mieli mennä vain ravistelemaan sitä ihmistä. Huutamaan hänelle että "Älä mene sinne yksin, katso itseäsi peiliin, lopeta, ole kiltti!"



Olenko oikeasti tätä mieltä, vai puhunko tällaisia vain siksi että haluaisin uskoa näin (tai siksi että haluaisin vain vakuuttaa teidät siitä)? Olen. Nykyään melkeinpä kaikenaikaa. Toisinaan horjahdan ja tasapaino heilahtaa hetkellisesti, mutta sitten vain yritän uudestaan. Toisinaan tulee kausia että syöminen on vaikeampaa, toisinaan tulee kausia jolloin ahmin. Ei tämä olen vain pelkkää onnea ja auvoa, toisinaan on vaikeampaa ja toisinaan kun katson peiliin, niin sieltä katsoo se sama läskipaskahirviö. Tulen ruikuttamaan vielä tässäkin blogissa ulkomuodostani, ihan varmasti. Mutta verrattuna aiempaan, tämä on taivas. Kunpa olisin saapunut tänne vain aikaisemmin ja tajunnut tämän aikaisemmin. En usko että syömishäiriö jättää minua koskaan kokonaan. Olin siellä liian kauan. Mutta nykyään voin valita olla menemättä sinne enää. Se valinta on kaikki, se valinta on elämä. Pidän elämästäni nykyään liian paljon ja pidän siitä kiinni kynsin ja hampain, vaikka syömishäiriö kuinka nimeäni huhuilisi. Se ei voi antaa minulle sitä mitä haluan ja vihdoinkin sen tajuan.



Anteeksi jälleen tämänkin tekstin pituus. En näköjään osaa kirjoittaa lyhyesti. Olen suosiolla valinnut sen, että kirjoitan harvemmin, mutta silloin kun kirjoitan, niin kirjoitan kaikesta mikä on viimeaikoina pyörinyt mielessäni. Se on edelleenkin tärkeää itseni kannalta. Että kertaan näitä asioita ja muistan ne paremmin ja tiedostan tämän kaiken paremmin. Ja edelleenkin toivon, että tämä kaikki voisi auttaa myös jotakuta muutakin. Mutta en halua yleistää, en halua syyttää, en halua arvostella, en halua tuomita. Jokainen päättäköön itse miten tähän tekstiin reagoi, sitä saa myös vihata, kritisoida ja haukkua. Siitä ei ole pakko pitää ja kaikkea ei ole pakko uskoa jos ei halua. Nämä eivät ole yleispäteviä ohjeita, mutta ne pätevät omalla kohdallani. Haluaisin uskoa, että nämä silti saattavat päteä monen muunkin kohdalla.

Toivon kuitenkin että tämä teksti ei loukkaa tai aiheuta mielipahaa. Se ei koskaan ole tarkoitukseni. Tapani kirjoittaa on vain suora, sanon asiat suoraan, ehkä liiankin suoraan. Ymmärrän sen kärsimyksen mitä syömishäiriö aiheuttaa, sen pelon, tuskan, syyllisyyden ja vihan ja haluan kaikkea muuta kuin vahvistaa noita tuntemuksia. Niissä on jo muutenkin kestämistä enemmän kuin tarpeeksi. Haluaisin vain niin kovasti vetää sinut pois sieltä, kertoa että syömishäiriön jälkeenkin voi olla elämää ja se ei ole vain satua. Ja vaikka et syömishäiriötä sairastaisikaan, niin kertoa siitä silti suoraan. Sitä kaunistellaan ja siloitellaan jo muutenkin ihan tarpeeksi. Minäkin olen sortunut siihen. Mutta se mikä on aina hyvin tärkeää muistaa on se, että älä koskaan vihaa ihmistä syömishäiriön kurimuksessa, vihaa syömishäiriötä sairautena. Rakasta ja tue ihmistä sen alla, anna hänelle rohkeutta päästää irti ja olla tukena. Syömishäiriö ei lähde kun flunssa, mutta siitä on mahdollista toipua, vaikka se ei helppoa olekaan. Mutta sen arvoista, ehdottomasti.

Kiitos että jaksoit lukea tänne saakka. (Äläkä mieti liikaa sitä jos kompuroit. Sitten vain nouset ylös ja yrität uudelleen!) :)

Ja muistathan nauttia!

maanantai 12. marraskuuta 2012

Odotukset vs. realiteetit


Terve taas. Täällä Karmakas, totuudentorvi, joka ei vain osaa olla hiljaa.

Tai no, ainakin oman totuuteni. Tässä olen nimittäin viimeaikoina pohdiskellut syömishäiriön odotuksia ja realiteetteja. Ne kun eivät oikein käy yksiin. Mutta kukaan ei tunnu näistä puhuvan, joten ajattelin paljastaa että mitä kaikkea se oikein merkitseekään omalla kohdallani. Ja mitä sen oli tarkoitus olla. Jaan tämän tekstin eri osiin, koska tästä tulikin paljon pidempi teksti, kuin sen tarkoitin olevan. En silti halua poistaa siitä mitään, joten sen sijaan jaoin sen kahteen eri osaan. Ensimmäisessä osassa käsittelen pääasiassa syömishäiriön odotuksia ja toisessa niitä realiteetteja. Toinen tekstiosio on alullaan ja jatkan sen työstämistä. Tulisi melkoisen julman pitkä teksti, jos julkaisin ne kaikki yhdessä pötkössä, joten teen tällä kertaa nyt näin. Lisää on siis tulossa myöhemmin. Ensisijaisesti kirjoitan ja julkaisen näitä kuitenkin itseni takia. Joudun pohtimaan ja kohtaamaan nämä asiat jälleen ja kun julkaisen ne, niin ne ovat jollain tavalla vieläkin todellisempia.

Tästä se siis lähtee.

OSA 1

Nyt jälkikäteen sitä ei osaa kuin ihmetellä, että miten paljon odotuksia voikaan mahduttaa yhteen sairauteen. Kuinka syömishäiriö lopulta tuntui kuin jeesusteipiltä joka korjaa kaiken. Kuinka kaikki olisi vain hyvin kun painaisi tarpeeksi vähän. Kuinka sitä muuttuisi itsekin sillä siunaamalla kun vaaka näyttäisi vihdoinkin niitä toivottuja lukemia. Kuinka kaikki olisi sitten vain paremmin. Enemmän kuin paremmin. Lopulta niissä odotuksissa ei ollut enää paljoakaan järkeä.

Aluksi halusin vain laihtua. Halusin olla pieni keijukainen joka mahtuu taskuun, jonka harteita eivät murheet enää painaisi, vaan kaikki muukin olisi jotenkin taianomaisesti kevyempää sitten. Kadehdittu, vihdoinkin huomattu, ei enää koskaan kiusattu, vaan ihailtu. Sairauden kulkiessa kiskojaan odotuksia alkoi tulemaan vain lisää, sitä mukaa kun syömishäiriö kavensi ajatusmaailmaani entisestään. Siitä tuli kaiken keskipiste ja lopulta ratkaisu kaikkeen. Lopulta syömishäiriön oli tarkoitus muuttaa mut vahvaksi ja räiskyväksi persoonaksi, jonka kanssa kaikki haluaisivat olla. Nokkelaksi, sanavalmiiksi, sellaiseksi jota kaikki kunnioittavat. (Ihan kuin oma luonteeni ja silloinen arkuuteni, jonka takia olin koulukiusattu, voisi muuttua pelkästään laihtumiseni myötä. No, sen piti silti ja silloin se myös tuntui täysin järkeenkäyvältä ja aukottomalta logiikalta). Kuinka kotonakin kaikki paranisi kunhan vain olisin vahva ja laiha (vieläkään en täysin ymmärrä sitä logiikkaa, että kuinka ajattelin olevani sitä vahvempi mitä vähemmän painaisin.) Lopulta päätin että ylipäätään kaikki olisi yksinkertaisesti paremmin kunhan vain olisin laiha. Kuoriutuisin kotelostani uljaaksi perhoseksi ja uusi ja uljas elämä alkaisi. "Vanha elämä" läskeineen jäisi unholaan (vaikka olin laihdutusta aloitellessa täysin normaalipainoinen). "Vanha elämä" tuntui kaikkine heikkouksineen ja virheineen painavan päivä päivältä yhä vain enemmän, lopulta se painoi kuin synti ja siitä oli pakko päästä eroon. Hinnalla millä hyvänsä. Pakkopakkopakko. Muuten kaikki säilyisi samana, minä säilyisin samana ja sitä en kestäisi, en en. Laihtuminen muuttui valinnasta pakottavaksi tarpeeksi ja minä olin ainut joka seisoi pelastukseni tiellä. Minä ja läskini. Raahasin kirjastosta laihdutuskirjoja ja aloin lopulta lukemaan myös anoreksiasta. Siihen aikaan kotona ei ollut nettiä, joten luin siitä kirjoista. Ja aloin haluamaan sitä, janoamaan sitä. Mutta en silti tajunnut sitä, valitettavasti. Anoreksiasta tuli ajatusmaailmassani jokin vahvempi voima, vahvempi kuin minä ja lopulta se muuttaisi väistämättä minutkin vahvaksi. En tajunnut mitä hintaa olin maksamassa ja kuinka maksaisin siitä lopulta enemmän kuin mihin olisin koskaan voinut varautua. Olin varautunut kylläkin siihen, että saatan myös kuolla siihen. Sillä asialla ei taas ollut väliä. Eläminen oli paljon pelottavampaa.


(Parin vuoden päästä sairastuinkin sitten vakavaan masennukseen. Usein syömishäiriö on oire siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Näin se oli ainakin mulla. Syömishäiriö toimi mulla eräänlaisena "stopparina" hetken aikaa, lopulta ne todelliset ongelmat, jotka pillottelivat pinnan alla sinkosivat syvyyksistä ja purskahtivat esille ja kaikki levisi lopulta käsiin. Mutta syömishäiriö ei silti hävinnyt minnekään, se odotteli kärsivällisesti pinnan alla).

Lopulta halusin samaa kuin aluksikin, laihtua. Edelleenkin uskoin että kaikki paranisi kun olisin tarpeeksi laiha, mutta yhä enemmän mun oli laihduttava vain yksinkertaisesti siksi etten kestänyt olla omissa nahoissani. Olla se kuvottava läski. Heikko paska. Anoreksia alkoi saamaan yhä enemmän valtaa, se alkoi kääntyä ja muuttua, alkoi luueuforia, luiden laskeminen ja sen tiedostaminen, että tässä päällä on "läskiä" ja se pitää saada siitä päältä pois. Luut rauhoittivat, läski syöksi ahdistukseen ja aloitin tarpomisen nurinkurinmaahan, jossa kaikki läski (normaali rasva, jota pitää kropassa olla!) oli heikkoutta ja pistävät luut ja se että voi olla syömättä oli todiste siitä, että minä hallitsen tilanteen. Vaikka se hallinta pikemminkin alkoi vain kadota yhä enemmän ja syömishäiriö puhumaan yhä voimakkaammalla äänellä. Ja sitten tuli se päivä kun vaaka ilmoitti että olen "tavoitepainossani". Peilistä mua katsoi se sama läskihirviö. Katsoin vaakaa, katsoin peiliä. Minäkuvani oli siinä vaiheessa jo ihan päin helvettiä, syömishäiriö oli juurtunut kiinni ja näin kaiken vain sen silmin. Ja se mitä näin, oli se että olin edelleenkin se sama  perkeleen läskipaska! Olin laskenut väärin, olen edelleenkin läski! Joten, oli laihduttava lisää. Muuta mahdollisuutta ei enää ollut. Mun oli laihduttava lisää. Tai kuolla yrittäessäni. Ja hyppäsin lopullisesti reunan yli syömishäiriön syleilyyn ja jätin rappusille terveen järkeni, kunnioitukseni itseäni ja vartaloani kohtaan ja ovi kolahti kiinni. Enkä ole ihan täysin vieläkään päässyt siitä syleilystä kokonaan pois.


Mutta mun kohdalla ei tullut suuria Asiaan Heräämisiä, enkä myöskään sittenkään löytänyt itseäni kuoleman portailta. Siksi olen jopa häpeillyt sitä mitä seuraavaksi tapahtui, tässä omassa sairaassa mielessäni. Vaikka nyt jälkeenpäin ajatellen, se oli parasta mitä siinä tilanteessa olisi voinut tapahtua, koska kukaan ei oikein ymmärtänyt että mitä tapahtuu ja kukaan ei osannut asiaan reagoida. Aloin yksinkertaisesti ahmimaan, enkä pystynyt lopettamaan. Aliravittu kroppani huusi ruokaa ja minä söin. Lyhyessä ajassa lihoin niin paljon, että reiteni olivat täynnä sinisiä raskausarpia, koska ihoni joutui venymään nopeaan tahtiin, kun se sitä ennen oli joutunut sopeutumaan laihtumistahtiini. Muistan yhden muiston, kuinka itkin vuoteessani ja huusin äidilleni että olen hirviö. Painoni nousi, kaikki huokaisivat helpotuksesta ja ajattelivat että tämä oli vain jokin hassu kehitysvaihe tai kotkotus ja nyt kaikki on hyvin. Kaikki ei ollut hyvin. Kaikki oli kaikkea muuta kuin hyvin. Kaadoin päälleni lisävihaa, koska epäonnistuin ja mikä pahinta, lihoin. Ja se oli päässäni anteeksiantamatonta. Ja siitä alkoivat epämääräiset vuodet, joiden aikana painoni nousi ja laski, pysyi samana, putosi jälleen ja sitten taas nousi. Paastosin, ahmin, oksensin, ahmin mutten oksentanut ja jälleen paastosin. Unohdin täysin miten syödään normaalisti. Vaikka en ole koskaan tainnut osata syödä ns. "normaalisti", mutta näihin aikoihin unohdinkin senkin vähän. Painoni oli kuin kuriton kakara, jota yritin pitää hallinnassa. Sinkosin anoreksian kautta ahmi-paastoa-käytäntöön, sairastuin bulimiaan ja sitten taas jatkoin ahmi ja paastoa-käytäntöä. Buliminen oireiluni ei kuitenkaan koskaan jättänyt mua  rauhaan ja olin edelleenkin addiktoitunut ahmimiseen. Ahmiminen muuttui enemmänkin BED-tyyppiseksi ja kompensoin tätä sitten vastaavasti paastoamalla. En osaa selittää sitä täysin, että miksi päätin lopettaa oksentamisen. Ehkä eniten siksi, että vihasin sitä suunnatonta epäonnistumisen tunnetta, sitä tunnetta oli tarpeeksi jo muutenkin. Että olen ainaisesti heikko, mielessäni ainaisesti "epäonnistunut anorektikko", omassa sairaassa päässäni ja bulimia vain alleviivasi sitä asiaa.


Nyt viimeaikoina olen alkanut miettimään, että saatoin myös pelätä. Kukaan ei tiennyt. Bulimia on helvetin pelottavaa, koska se on useimmiten salaista. Sitä ei välttämättä näe päällepäin. Se tekee siitä vain vaarallisempaa. Anoreksia hiipii, bulimia lyö päin pläsiä kun tuijottelet pöntössä mahalaukkusi sisältöä ja sitä on hyvin vaikeaa perustella edes itselleen, että tämä on pikkujuttu vain. Vain elokuvissa puklataan hiljaa ja tyynesti, sairautena bulimia on järjettömän väkivaltainen teko itseään kohtaan, kun yrittää kouluttaa itseään oksentamaan paremmin ja enemmän ja peittämään sen paremmin. Tuntien silti kaikenaikaa epäonnistuvansa koska oksentaa. Se tunteiden sekavuus on jotain järjetöntä ja hirvittävän ristiriitaista, se suloisen katkera tunne kun mahalaukku on tyhjä, mutta samalla sisällä hohkaa se itseviha että sen teki taas, ahmi, eikä osannut pitää itseään kurissa. Bulimia sekoittaa nestetasapainon ja voi pahimmillaan aiheuttaa sydänpysähdyksen. Bulimiaan voi kuolla ihan yhtälailla kuin anoreksiaankin. Ja silti sitä jatkaa, koska pelkää lopettamista ja koska siitä alkaa tulemaan yhä enemmän myös riippuvuus ja lopulta tapa käsitellä miltei kaikkia tunteita. Joskus tuntuu että bulimiaa vähätellään ja anoreksia nostetaan jollekin korokkeelle, että se on se kamala hirveä sairaus ja bulimia on jotain samankaltaista, mutta ei niin pahaa. Väärin. Molemmat ovat omalla tavallaan yhtä julmia rakastajia, kuten myös hengenvaarallisia. Bulimikko ei ole jotenkin vähäpätöisempi kuin anorektikko. Mä olen seilannut molempien välillä. Ja seilaan tietyllä tavalla edelleenkin. Ja vihaan molempia sydämeni pohjasta. Anorektikko minussa ei koskaan päässyt "maaliin" (=letkuihin sairaalaan) ja bulimikko minussa "jänisti" (=lopetti, vaikka olisi voinut myös jatkaa). Terve puoli minussa on onnellinen että "epäonnistuin" molemmissa. Sairas puoli minussa häpeää kertoa tätä teille. Ja siksi juuri sen kerronkin. Koska sairas puoli saa painua helvettiin.

Koin yhdessä vaiheessa myös ortorektisen kauden, jonka aikana luulin vihdoinkin ihan aidosti syöväni terveellisesti, vaikka käytännössä elin erilaisilla palautusjuomajauheilla ja luontaistuotekaupan pillereillä ja vitamiineilla ja treenasin kroppani lopullisesti hajalle. Se kuinka todella luulin eläväni nyt terveellisesti, vaikka olin käytännössä luuranko lihaksilla. Kuinka luulin että ihmiset katsovat mua nyt ihaillen, koska nyt olen näin helvetin terve ja hyvinvoiva, vaikka todellisuudessa jälkeenpäin kuultuna olin kuulemma karmean ja groteskin näköinen. Mies ei edes suostu katsomaan kuvia siltä ajalta, vaikka muuten pitääkin siitä, että kropassani on myös lihaksia. Olin vain ihan liian laiha, vaikka lihaksia olikin. Koska kropassa ei ollut enää juurikaan rasvaa. Mutta ehkä tästä kaudesta oli jotain hyötyäkin, koska en siihenkään enää halua palata. Haluan vihdoinkin oikeasti terveen näköisen kropan. Joka näyttää terveeltä sekä minusta että muidenkin mielestä.

Nyt viimeisten parin vuoden aikana olen vihdoinkin oppinut syömään (jokseenkin) normaalisti. Tähän vaikuttaa paljon myös se, että voin henkisestikin paljon paremmin kuin silloin aikoinaan. Masennukseni ruokki syömishäiriötä ja toisinpäin, masennuskaudet estivät liikkumisen ja kannustivat ahmimaan. Hypomaaniset kaudet taas kannustivat pakkoliikkumaan ja olemaan vieläkin neuroottisempi. Ehkä sen takia mulla onkin piirteitä melkein kaikista syömishäiriöistä, se on elänyt mun muidenkin sairauksieni mukana ja tehnyt itselleen aina tilaa jollain tavalla. Puhumattakaan muusta itsetuhoisuudestani, joka on nannaa syömishäiriölle, se suorastaan elää itsevihasta ja kasvaa siitä ja kukoistaa. Rakkaus on sille myrkkyä. Vaikka en vieläkään osaa arvostaa itseäni tarpeeksi, niin mieheni kautta olen oppinut myös sitäkin, ollut sille asialle tavallaan peili, josta olen voinut heijastaa suhdettani itseeni. Ja todella herännyt siihen että miten kamala se suhde onkaan! Nyt yritän siis opetella arvostamaan itseäni enemmän ja pystyä myös ajattelemaan, että ansaitsen hyvää, enkä ansaitse sitä kärsimystä. Se on tärkeä asia se. Koska jos se itsekunnioitus ja itsearvostus uupuu, niin syömishäiriö vain jyrää tietään eteenpäin ja normaalit itsesuojelumekanismit jäävät sen jalkoihin. Nykyään siirrän vihaani itse syömishäiriöön, enkä enää itseeni. Vihaan sitä mitä se on mulle tehnyt ja tekee yhä. Ja mitä se tekee niin monelle. Koska kukaan ei sitä helvettiä ansaitse.

Mutta hei, viitaten viime postaukseeni, niin voin nyt ylpeänä ilmoittaa, että sittemmin olen käynyt vaa'assa enää muutaman kerran viikossa (en enää joka päivä) ja olen pystynyt pidättäytymään myös jatkuvasta kalorien kirjaamisesta :) En olisi uskonut että tähän pystyn, mutta lopulta se oli helpompaa kuin ajattelin sen olevan. Jopa jollain tavalla vapauttavaa, mä pystyn tähän sittenkin! Mulla on vihdoinkin sellainen ruokailurunko ja pohja, joka näyttää toimivan ihan omalla painollaan, ilman jatkuvaa kalorien syynäystä siitä että tuleeko niitä liikaa tai liian vähän. Osaan ehkä vielä jonain päivänä sittenkin syödä melkein kuin normaalit ihmiset, jiihaa! Painoni myös seilaa suht samoissa lukemissa, vaikka en sitä pakonomaisesti vahdikaan. Tämä on mulle kaiken kaikkiaan jälleen iso askel kohti parempaa. Olen myös huomannut että pakkomielteisyyteni ruokaan ja liikuntaan on ylipäätään vähentynyt hieman vaakailun vähentämisen ja ruokien merkkailutauon seurauksena. Olen perhanan iloinen, että kirjoitin sen edellisen blogitekstin, se todella avasi silmiäni. Ja siinä on myös syy, että miksi kirjoitan nyt myös tätä tekstiä. Alan pikkuhiljaa myös tajuamaan, että tämä itsestään huoltapitäminenhän on myös melkoisen koukuttavaa! Ja se tuntuukin mahtavalta, toisin kuin syömishäiriö. Siinä ei vain koskaan ole tarpeeksi, elämä on vain jatkuvaa epäonnistumista, teki mitä tahansa. On järjettömän kuluttavaa vihata ainaisesti itseään, mutta valitettavasti se on myös hyvin (liian) helppoa. Itsensä rakastaminen on paljon haastavampaa. Mutta paljon palkitsevampaa. Ja ehdottomasti sen arvoista. Ja sitä tässä nyt harjoittellaan päivä päivältä enemmän.

Tämä alkuosa tekstistä on ehkä osalle jo tuttua juttua aiemmista postauksista, mutta tärkeä tämän loppuosuuden kannalta. Nämä aluksi mainitut olivat siis niitä odotuksia. Nyt siirrymme niihin realiteetteihin. Jos vain siis jaksatte vielä lukea.

Mitä syömishäiriö on siis oikeasti mulle tuonut, henkisesti ja fyysisesti? En siis ollut lähellä kuolemaa, enkä kokenut valaistumista, vaan hinkkasin syömishäiriön molemmin puolin vuosikausia. Toisinaan syömishäiriö tunnutaan kärjistettävän vain kahteen ääripäähän: paranemiseen tai siihen kuolemiseen. Mutta entäs se harmaa alue? Entä jos siitä ei täysin parane, mutta siihen ei kuolekaan? Mitä jää jäljelle?


------------------------------------------------------------------------------------------------------------

OSA 2

Fyysisestä puolesta.

Sairastuin kilpirauhasen vajaatoimintaan. Se kannattaa googlettaa. En jaksa luetella kaikkia niitä oireita mitä siihen oikein kuuluu. Perkeleellinen sairaus, johon napsitaan kilpirauhashormonia ja kärsitään siitä huolimatta erinäisistä oireista. Te kaikki jotka olette olleet säästöliekillä, palelleet, kärsineet kipuilevista nivelistä ja aroista lihaksista ja aineenvaihdunnan hidastumisesta, niin tämän ilmiön aiheuttaa se, kun kilpirauhasen toiminta hidastuu. Vajaatoiminnassa sen toiminta häiriintyy sitten pysyvästi. Tämän takia kilpirauhashormonia pitää ottaa purkista sitten loppuelämän, koska kilpirauhanen ei enää eritä sitä tarpeeksi. Mutta harvalla Thyroxine toimii niin hyvin, että kaikki oireet katoaisivat ja annostusta pitää säätää ja vääntää, että oikea hoitotasapaino löydetään. En ole ainut laatuani, joka on sairastanut syömishäiriön ja jolla on myös yllättäen kilpirauhasen vajaatoiminta. Vuosikausia jatkuva laihduttaminen ja säästöliekillä kituuttaminen pistää kilpirauhasen koville. Ja nyt tästä aiheesta on alettu tekemään kattavampiakin tutkimuksiakin.



Mulla ilmenee toisinaan myös jonkinlaisia pieniä rytmihäiriöitä, se toisinaan hieman huolestuttaa, varsinkin kun suvussa on sydänsairauksia. Kroppa naksuu ja paukkuu ja rutisee, eikä palaudu enää kovin hyvin (osittain kilpparin takia). Osa rahinoista ja narskumisista on sitä luokkaa, että pelkään osteoporoosia tai nivelrikkoa. Pakkoliikunta on tehnyt tehtävänsä. Nyt on mentävä kropan ehdoilla tai ei mennä ollenkaan, vaan kärsitään selkäspasmeista, pamahdetaan nopsaan ylikunnon puolelle (jälleen kilpparin takia) tai kuunnellaan kropan rutinaa ja ratinaa ja toivotaan että se toimii taas pienen levon jälkeen. On ollut pakko opetella lepäämään.

Hormonitoiminnasta. Pelkään suunnattomasti sitä, että jos olen vuosikausien syömisvammailullani aiheuttanut sen, että entä jos en pystykään enää tulemaan raskaaksi? Sain hankittua itselleni kilpirauhasen vajaatoiminnan ja vammautettua kroppaani muutenkin pysyvästi. Se on mahdollista ja erinäisten syiden takia, joita en tässä halua nyt ruotia, ehkä jopa todellisuutta. Voisin kenties selvittää, että onko se niin, mutta toistaiseksi en vain halua tietää että jos niin on.

Kosmeettisesta puolesta

Jos vuorottain vuosikausia lihoo ja vastaavasti laihtuu hurjia määriä ja paino jojoilee, niin ihon elastisuus kärsii väkisinkin. Kuten mulla on tapahtunut. Painohaitari missä olen seilannut on huikeat 45kg, alimmasta painosta ylimpään. 18-vuotiaana nahka palautui nopeammin, mutta sittemmin olen saanut kärsiä löysästä nahasta. Löysä nahka ei ole läskiä, vaan löysänä roikkuvaa ihoa, joka ei ole ehtinyt sopeutunut kropan muutoksiin. Löysä nahka on tavallista myös raskauden jälkeen. Mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, että sitä saa mainiosti aikaan myös rajuilla painonjojoiluilla. Sitä ei voi laihduttaa pois, se ei ole läskiä vaan ihoa. Sitä saattaa esiintyä, vaikka painoa olisikin vähän. Siihen auttaa oikeastaan vain aika ja geenit, että miten nopeasti se vetäytyy ja kuinka helposti sitä ylipäätään tulee. Kaikille sitä ei tule kovin helposti, mulle tulee. Ja mitä vanhemmaksi sitä tulee, niin sitä heikommin nahka palautuu. Kroppani on myös täynnä raskausarpia, jotka ovat vaalentuneet, mutta edelleen paikalla. Kiitos painonvaihteluiden rintani ovat myös lässähtäneet ennenaikaisesti. Lihaskuntoharjoittelulla olen saanut kroppaani kiinteyttä, jonka luulin olevan jo mennyttä. En nyt halua pelotella löysällä nahalla liikaa, mutta haluan kuitenkin kertoa että näinkin voi käydä. Luulin nimittäin vuosia löysää nahkaa läskiksi! Mieleeni ei edes tullut, että tilanne voisi parantua ihan vain sillä, että lopettaisin ainaisen laihduttamisen ja itseni rääkkäämisen ja sen sijaan muokkaisin kroppaani terveemmällä tavalla: liikunnalla. Syömällä oikein ja monipuolisesti ja tarpeeksi, jolloin ahmiminenkin pysyisi paremmin hallinnassa. Sellainen asia ei edes juolahtanut mieleeni itsevihani syvissä syövereissä. Lihasten merkitystä aloin ymmärtämään ortorektisessa vaiheessani, mutta syömisen sivuutin taas epäolennaisena asiana. Nykyään tämä kaikki tuntuu hyvinkin selkeältä ja järjevältä. Toivonpa vain, että voisin hypätä aikakoneeseen ja kertoa sen myös silloiselle itselleni ja karjua sen korvaani. Sen sijaan kerron sen siis nyt tässä. Koska minä olisin halunnut tietää. Mä olisin halunnut tietää jo paljon aiemmin.



Lihas myös kuluttaa läskiä puolet enemmän. Joten, jos laihduttaa hyvin pienillä kaloreilla, niin samalla lähtee väistämättä myös lihasta. Tämä vaikuttaa siis sekä kropan kiinteyteen, että perusaineenvaihduntaan. Jos paino vuoroin laskee ja nousee, niin sitä saattaa menettää lihasmassaa ja saada tilalle rasvamassaa. Tämä taas saattaa aiheuttaa "laiha läski"-ilmiön. Painoindeksi voi siis olla normaali, mutta rasvaprosentti voi olla yllättävän korkea. Tämä saattaa näkyä sitten tietenkin löysyytenä. Ja tästä voi taas mainiosti saada aikaan vielä pahemman kierteen; laihduttaa lisää, jolloin menettää lisää lihasmassaa ja saada kaupan päälle vielä lisää löysää nahkaa. Niinkuin minä tein, vuosikausia. Välillä taas retkahdin ahmimaan ja painoni nousi jälleen ja se tietenkin ainoastaan pahensi tilannetta entisestään. Katson ystävääni joka on pelkkää kiinteyttä päästä varpaisiin ja joka on pysynyt samanpainoisena niin kauan kuin muistan ja sitten katson itseäni ja kiroan omaa typeryyttäni. Monesti sanotaan "Älä yritä korjata sitä mikä ei ole rikki". Monesti mietin, että miltäköhän vartaloni näyttäisi, jos en olisi pilannut sitä vuosikausia laihdutussekoiluillani. Ja nyt yritän parhaani ehjätä sitä salin avulla. SYÖMÄLLÄ tarpeeksi ja monipuolisesti, että sitä lihasta pystyy tulemaankin. Ja treenaten tietenkin kroppani ehdoilla.

Henkisestä puolesta

No, minäkuvani on edelleenkin häiriintynyt. Toisinaan en vain näe itseäni totuudenmukaisesti. Pienenkin painonnousun jälkeen saatan näyttää 10 kiloa lisää keräänneltä. Se on kuin jatkuva pieni psykoosi ja mielenhäiriö, vuosien myötä siihen tottuu hieman, mutta koskaan sitä ei lakkaa ihmettelemästä, että miten läskinä sitä voi itsensä yhtäkkiä nähdä, oikeasti, näkyvästi, tietäen silti että se ei ole totta. Koska se tuntuu hyvin todelta. Edelleenkin. Painoni tuntuu edelleenkin olevan sidottu jollain lailla itsetuntooni. Järkevä puoleni haluaisi painoa vähän lisää ja mielellään siis lihaksen muodossa, sairas puoleni taas pelkää ajatusta kuollakseen ja sanoo että olen normaalipainon rajoissa, joten olen sekaisin kun edes mietin sellaisia. Koska en ole edes alipainon puolella, koska ei ole "pakko". Järkevä puoleni haluaa näyttää terveeltä, linjakkaalta ja hyvinvoivalta, sairas puoleni taas ahdistuu jos luut eivät yhtäkkiä erotukaan enää niin selkeästi, vaikka nykyään luisevuus kuvottaa mua ihan aidosti. Luueuforia on poissa. Haluan ihan oikeasti ja aidosti olla ja näyttää terveeltä ja luut taas hönkivät olemassaolollaan syömishäiriön löyhkää naamalle. Silti ne tuntuvat edelleenkin turvalliselta. Erityisesti silloin, kun peili näyttää jälleen mitä sattuu ja näytän juuri rantautuneelta mursulta. Mä olen siis myös tottunut suhtautumaan vartalooni myös luiden kautta ja hahmottamaan sitä niiden avulla ja ajatus siitä että ne olisivat vähemmän läsnä on pelottava. En tiedä että ymmärrätkö mistä puhun, tätä on hyvin vaikeaa selittää. Jos minäkuvasi ei ole yhtä häiriintynyt kuin omani. Haluan mahdotonta: haluan näyttää yhtä linjakkaalta ja terveeltä kuin ne naiset joita näen ryhmäliikunnoissa ja salilla ja haluan samaan aikaan pysyä tässä painossa ilman että yläkroppani näyttää luisevalta. Tämä on mahdotonta monessakin mielessä. Olen päärynä, tässä painossa yläkroppani vain muuttuu hieman ruipeloksi, en sille asialle mahda mitään. Rasvat kertyvät enimmäkseen alavartaloon, joten pelkään että lisäpainokin menisi vain persuksiin. Ajatusprosessi siitä, että on hienoa että mulla on kunnon lantio ja rehellinen takamus ja silti kapea keskikroppa, on kesken. Tajuan sen jollain tasolla ja toisinaan, että se on seksikästä ja monet toivovat juuri sellaista kroppaa, mutta toisinaan tunnun taas olevan vain pelkkää hyllyvää persettä. Viimeksi salilla tunsin oloni vain säälittäväksi, kun treenasin yläkroppaa ja viereeni tuli hyvin tervekroppainen nainen treenaamaan hauiksia. Siinä kropassa oli myös rasvaa, mutta se näytti myös vain terveeltä. Se tuntui iskulta vasten kasvoja ja taas jouduin tajuamaan sen tosiseikan mistä ei pääse mihinkään: naisen vartalo tarvitsee myös rasvaa!



Olen joutunut tajuamaan sitä asiaa enemmän ja enemmän sen jälkeen kun sain kuulla että mulla on hyvä rasvaprosentti, mutta että se saisi olla myös jopa korkeampi siitä huolimatta. Että kroppa tarvitsee rasvaa, varsinkin naisen vartalo, jotta mm. se hormonitoimintakin pysyy käynnissä, niinkuin ystävällinen sielu muistutti mua kommentissaan. Että superalhainen rasvaprosentti ei ole automaattisesti hyvä asia. Se on epäterveellinen asia, ei tavoiteltava asia. Mun yläkroppani näytti hänen rinnallaan vain rimpulalta ja epäterveeltä. Hänen kroppansa taas julisti terveyttä. Lähdin salilta hyvin apeana ja hämmentyneenä. Mies sanoo että mulla on kuulemma täydellinen tiimalasivartalo ja kehuu kroppaani miltei päivittäin, mikä on mulle hyvin vaikea asia. Olen kykenemätön sanomaan esimerkiksi sanaa: Kiitos ja suhtaudun kehuihin lähinnä puhisten ja epäilevästi pälyillen. Mutta toisaalta, molemminpuolinen rehellisyys on suhteemme kantava pohja ja se onkin ollut syömishäiriöni kannalta erittäin hyvä asia, koska tämän takia ajoittain jopa uskon häntä tai ainakin uskon että hän todella ajattelee niin. Kunnes näen hyllyvän perseeni peilistä ja kaikki mitätöityy siihen paikkaan. Näen sen, oli se sitten totta tai ei. Ja ajatus siitä, että kroppa tarvitsee myös rasvaa meinaa lentää taas romukoppaan. Joskus tuntuu, että rasva tuntuu sopivan kyllä kaikkien muiden vartaloon, mutta mun vartaloni on vain paha ja ilkeä vartalo, joka vain ilmaisee sen normaalin rasvan vain löysänä löllönä ja ei muuhun kykene.


Syömishäiriö on oitis myös paikalla kun tapahtuu jotain pahaa, useimmiten ensimmäinen reaktioni asiaan on joko ruokahalun häviäminen tai vastaavasti ahmiminen. Toisinaan ruoka taas muuttuu proteiineiksi, hiilareiksi ja rasvoiksi ja lakkaa hetkellisesti olemasta tuoksuva ja hyvänmakuinen nautinto. Siitä tulee vain ravintoarvoja ja sitä unohtaa syödä, koska ei tajua edes olevansa nälkäinen ja ruoka tuntuu vain rasitteelta, jota on vain pakko kestää ja sitä on vain pakko syödä kaikesta huolimatta. Toisinaan se taas muuttuu kuin huumeeksi. Sitä on pakko ahmia yli terveen järjen ja siitä vielä vähän lisää. Ja sen jälkeen tuijottaa sumein silmin peilistä pullistunutta vatsaansa, joka näyttää siltä kuin odottaisin kaksosia. Ja yrittää olla kuuntelemasta pään lörpöttelyä siitä kuinka olo paranisi jos vain oksentaisin. KUN EN VOI. Koska sitten oksentaisin taas toisenkin kerran. Ja kolmannen. Ja sitten taas mentäisiin. Joten, sitä syö vaikka väkisin tai sitä vain ei oksenna, koska tietää että sitä ei pysty hallitsemaan. Se on kierre joka katkaistava heti alkuunsa, ennenkuin se edes alkaa. Ja lopulta syöminen alkaa taas normalisoitua uudestaan ja on jälleen iloinen, että teki jälleen tämän päätöksen ja että se on ehdottomasti aina oikea päätös. Vuosien mittaan sen päätöksen tekeminen helpottuu, mutta edelleenkin se pitää tehdä siitä huolimatta aina silti yhä vain uudestaan ja uudestaan.


Päässäni on siis myös edelleenkin jokin loinen, joka toisinaan vain päättää alkaa vastustamaan jyrkästi sitä ja tätä, huutaa hysteerisenä jos syön jotain ilman mitään tietoa ravintoarvoista ja sen jälkeen kuvailee mulle kuinka lihon yön aikana muodottomaksi norsuksi ja sättii luuseriksi. Vaikka olisin ollut ihan normaalissa illanvietossa. Minkä jälkeen normaali-ihminen nukahtaa tyytyväisenä maha kylläisenä. Kun minun pääni taas huutaa ja karjuu kuin mielipuoli ja kuinka ainaisesti hoen sille että "Turpa kiinni, turpa kiinni" ja se ei hiljene. Kuin korkeintaan hetkeksi tai joksikin aikaa. Sen lörpöttelyä on vain pakko kestää ja yrittää olla välittämättä siitä. Lopettaa liikkuminen, vaikka se maanittelee jatkamaan, ottaa jäätelöä lisää vaikka se kirkuu kalorimääriä korvaani ja pitää lepopäivän, vaikka pääni laskee, että kuinka paljon vähemmän tänään kulutan sen takia. Aina ja uudestaan sanoa sille kärsivällisesti, että haista paska ja mene pois. Ja se kiertelee silti kuin korppikotka ja yrittää ujuttautua ihon alle ja luovia tietään takaisin. Toisinaan tuntuu että se on kuin jokin paha henki, joka asettui joskus päähäni ja jäi sinne asumaan pysyvästi.

Kun useimmiten syömishäiriö ei katoa kokonaan koskaan. Siitä saattaa silti jäädä jäänne. Se jäänne saattaa raahautua mukana mahdollisesti jopa koko loppuelämän. Syömishäiriö myös saattaa jättää fyysisiä ja henkisiä poltinmerkkejä. Se ei välttämättä joko vain tapa ja asia on sitten sillä selvä tai sitä ei välttämättä niin vain jätetä ja sanota että tämä riitti ja kiitos. Monet tuntuvat unohtavan sen tosiasian, että syömishäiriö todellakin on sairaus. Se ei ole valinta ja se ei ole osoitus suunnattomasta itsehillinnästä ja vahvuudesta, vaan se on sairaus. Se on hallintaa joka muuttuu kaaokseksi ja yrittää silti esittäytyä ainaisesti hallintana. Siihen uskoo kerta toisensa jälkeen. Kunnes lakkaa uskomasta, lopulta. Ja silti se saattaa kummitella sinä ainaisena jeesusteippinä joka korjaa aina kaiken. Sitten jonain päivänä saatatkin olla minä. Kyllästynyt ääriään myöten koko syömishäiriöön, mutta joka ei vain silti jätä rauhaan. Tämän takia en vain pysty hyväksymään millään muotoa pro ana -ja pro mia-ilmiötä. En pysty. En vain pysty olemaan ok sen asian kanssa, että siinä päämääränä on nimenomaan sairastua syömishäiriöön, ihannoida sitä elämäntapana ja varta vasten tehdä töitä sen eteen että siihen varmasti sairastuu. Jaella vinkkejä ja kannustaa toinen toistaan nälkiintymään ja oksentamaan. Kun ei se ole samalla tavalla yhdistävä harrastus, kuten kirjakerho tai ompeluseura, vaan että se on mahdollisesti tappava sairaus ja että se saattaapi yllättäen lähteä vain käsistä. Ja sitten onkin myöhäistä. Lopulta se ei olekaan enää hallinnassa oleva pikku salaisuus, vaan voima, joka yrittää tuhota kaiken hyvän mitä elämässäsi on. Ainakin omani on yrittänyt parhaansa. Ja yrittää edelleenkin. Mutta jos sinä joka tätä tekstiä luet, olet myös pro ana/pro mia-myönteinen, niin en minä sinua blogistani potki pois. Haluan vain sanoa, että itse en sitä pysty hyväksymään ilmiönä, mutta aina ja ikuisesti olen henkilön puolella, en syömishäiriön. Toivon parastasi ja toivon että pystyt laittamaan terveytesi etusijalle ja jättämään syömishäiriön ihannoinnin. Säästää sinua siltä vaivalta ja vain sanoa, että ite en ole siitä paljoakaan hienoja asioita löytänyt, kuten tästä tekstistä varmaankin käy ilmi.

Mutta ei munkaan tilanne ole silti toivoton ja vaikka tämä on ollut pitkä matka, niin vihdoinkin olen löytänyt jonkinlaisen kultaisen keskitien. Vaikka vuosikausia sitä sai hakea. Se on siis mahdollista löytää, ainakin itse olen sitä vihdoinkin löytämässä. Ajattelin nyt kuitenkin tältä erää lopetella tähän ja seuraavalla kerralla kirjoitella niistä asioista, mitkä mua itteäni ovat auttaneet myös pysymään sillä tiellä. Näitä asioita mun täytyy myös pohtia ja myös sitä, että miten ne saisin myös lopulliseen kirjalliseen muotoon asti. Palaillaan siis asiaan tässä lähiaikoina. Siksi aikaa moi!