lauantai 28. huhtikuuta 2012

Täydellisen epätäydellinen

Nyt päätin että en jaksaa enää takuta tämän fonttihässäkän kanssa, vaan muutan ihan koko oletusfontin Verdanaksi. Oon tässä taiteillu hyvin hankalasti vaihtaen väkisin oletusfonttia Verdanaksi joka ikisellä kirjoituskerralla että saan pidettyä muut blogin tekstit niinkuin ne ovat. Ja tästä on seurannut se, että blogia on ollut vaikeampi kirjoittaa, muotoilla jne. joka on aihettanut sitä ettei ole tullut nyt enää pahemmin kirjoiteltuakaan!

Kun mä tykkään kirjoittaa, oon aina tykänny. Kirjoittelen päivittäin eri foorumeilla ja Kalorilaskurissa, kirjottaminen on mun tapa ilmaista itseäni ja yleensä pystyn ilmaisemaan itteäni paremmin kirjallisessa muodossa kuin puhumalla. Mutta kirjoittamisen pitää olla myös helppoa, että asiat saa tulla sieltä pääkopasta ihan ajatusvirtana pois siihen tahtiin kuin ne haluavat, ilman että joutuu säätämään ja vääntämään. Aloitin koko blogin siksi, että saisin purettua tätä sekavaa ja pulppuilevaa ajatusmaailmaani johonkin ja jälleen kerran halu olla täydellinen esti sen, että en pystynyt tekemään sitä mitä oikeasti haluan. Itseasiassa koko tämä höpinä tästä blogista taitaa tiivistää myös aika paljon mulle ominaista hulluutta.

Mä oon opiskellu yhdessä vaiheessa graafista suunnittelua ja yhdessä tämän ja taipumukseni perfektionismiin en ole sitten pystynyt vain valitsemaan helpompaa ratkaisua: keskittyä vain siihen kirjoittamiseen! Mulla on toisinaan hämmästyttäväkin taipumus saada yksinkertaisetkin asiat monimutkaistettua ja jäädä hinkkaamaan jotain pientä asiaa, jota kukaan ei lopulta edes huomaa. Ei vain osaa nähdä toisinaan sitä metsää niiltä puilta ja näkemään sitä laajempaa kokonaisuutta, kun yrittää hioa ja hioa jotain pientä yksityiskohtaa täydelliseksi. Ensimmäinen asia joka tulee mieleen on tämä kroppa; toisinaan en näe peilistä MINUA, toisinaan sitä näkee itsensä kuin palapelinä ja kun yrittää sovitella osia yhteen, niin ne eivät tunnu sopivan yhteen, vaan tämä sisäinen Sauronin Silmä kiinnittyy johonkin pieneen asiaan ja sanoo: "I see you!". Milloin se on maha, milloin takalisto, milloin joku muu, mutta se saattaa jäädä surisemaan loppupäiväksi päähän ja tunne on sellainen kuin jotkin spottivalot valaisisivat sitä kohtaa sellaisena päivänä sitten kaikelle kansalle ja että yhtähyvin voisin kulkea lipun kanssa jossa lukee että "Isoahterinen nainen tulossa, väistäkää!". Mutta kun. Eihän kukaan sellaisia oikeasti huomaa, mieti, ei ketään edes kiinnosta. Ei ole olemassa spottivaloja, en ole väkijoukossa hehkuva piste, vaan ihan samanlainen ihminen kuin muutkin ja olen vain osa ihmismassaa. Miksi tämä asia on niin vaikea ymmärtää?

Mä oon vaan aina ollu tälläinen. Pienenä mulla oli hylly täynnä posliinisia koriste-esineitä joiden piti olla juuri oikeilla paikoillaan, katsoa oikeaan suuntaan ja toisinaan ottaa kaikki pois, pyyhkiä huolellisesti pölyt ja asetella ne taas takaisin. Jossain 12-vuotiaana aloin saamaan asioista ihan suoranaisia pakkoneurooseja ja sitten keksinkin ajatuksen joka tulisi muuttamaan kaiken: tässä mun kropassakin on vikaa. Paljon vikaa. Se on liian iso. Se ei ole oikeanlainen. Sen pitää olla sirompi. Ja kun ajatus oli syntynyt, niin se alkoi elämään omaa elämäänsä, kasvaen ja muhien, ottaen ahnaasti vastaan kaiken vähänkin negatiivisen (tai ainakin siltä kuulostavan) arvostelun kropastani ja lisäämään määrätietoisuutta siitä, että olen vielä laiha. Katsokaa vain. Vielä olen kuin keiju, kuin enkeli, eteerinen ja siro, melkein näkymätön, puhdas ja vapaa; en tarvitse ravintoa, en tarvitse ketään enkä mitään ja kaikki kiusaajani tulevat hiljentymään nöyrinä kävellessäni ohi, salaa ihaillen.

Todellisuus ei ollutkaan ihan niin hienoa ja ylvästä kuin mitä 12-vuotias silloinen minäni ajatteli. Todellisuus muuttui utuiseksi, epäolennaiseksi, oli vain läksyt, koulu, pärjääminen ja tietenkin: laihdutus. Vain näillä asioilla oli väliä. Mutta kun aikaa kului alkoivat kivut kun en syönyt, läksyjen lukeminen oli vaikeampaa, oli vaikeampaa keskittyä ja vain olla, olla ihan vain paikallaan tekemättä mitään. En voinut olla, oli pakko liikkua, heilutella jalkaa, tehdä vatsalihasliikkeitä, lähteä pyörälenkille, ihan mitä tahansa että kello menisi nopeammin ja tämäkin päivä olisi takana, ajatus siitä että liikkui ja kulutti samalla kaloreita oli myös samaanaikaan hyvin lohduttavaa, joten jollain hyvin sairaalla tavalla myös nautin kivuistani, siitä etten syönyt, siitä että kaloreita paloi, että selvisin päivän "ateriallani".

Jokaikinen päivä tasan kello viisi oli päivän ateriani aika. Tasan kello viisi. Söin aina samassa järjestyksessä ja söin aina hyvin hitaasti, vaikka olisin ollut kuinka nälkäinen tahansa. Ajan myötä aloin tekemään kokeiluja että jos pärjäisin vieläkin vähemmällä ruokamäärällä.


Laihduin. Laihduin. Koulussa ihmiset alkoivat supisemaan. Se kaikki tiivistyi siihen kun kaikki odottelivat köksän tunnin alkamista. Mukanani oli kirjastosta haettuja erilaisia laihdutuskirjoja kassissa. Yhtäkkiä hieman ylipainoinen ystäväni huusi koko luokan kuullen: "X:llä on syömishäiriö, sillä on jokin anoreksia, se ei syö mitään, sillä on tossa kassissa laihdutuskirjoja, mä näin!". Halusin vajota maan alle. Mutta tätähän minä olin toivonut? Että kaikki huomaavat minut ja laihuuteni? Sirouteni ja eteerisyyteni ja vahvuuteni?


Mutta en tuntenut olevani siro, en eteerinen, enkä vahva. Halusin vain juosta pois kaikilta niiltä katseilta, halusin paeta, mutta tuijotin vain kiinteästi lattiassa olevaa yhtä pistettä enkä sanonut mitään. Siitä lähtien koko luokka supisi. Aloin vihaamaan ystävääni ja lakkasin puhumasta hänelle ja eristin hänet elämästäni kokonaan, koska silmissäni hän oli pettänyt minut ja luottamukseni. Ajattelin että hän halusi nöyryyttää minua tahallaan koska oli itse ylipainoinen. Nykyään uskon että hän varmastikin halusi vain että joku ymmärtäisi ja tajuaisi mitä olen tekemässä itselleni, mutta valitsi siihen vain vähän väärän hetken. Kotona kun kenelläkään ei ollut hajuakaan että mitä tapahtuu, olin ruvennut kasvissyöjäksi välttääkseni aterioita ja emme muutenkaan olleet kovinkaan paljon tekemisissä toistemme kanssa. Kukaan muu ei tiennyt mitään, paitsi sen jälkeen kaikki tiesivät. Tosin ei kotona. Ainakaan en joutunut selittelemään mitään eikä kukaan kysellyt. Nyt jälkikäteen se tuntuu kyllä jokseenkin omituiselta. Ehkä se oli vain liian vaikeaa ja epämääräistä että siihen olisi osannut puuttua. Varsinkin kun julistin samalla kasvissyönnin terveellisyyttä ja vetosin kaikessa syömisessä siihen.

Kerran katsoin peiliin ja näin hirviön. Muistan sen päivän. Katsoin peiliin ja näin siinä kuvottavimman ja lihavimman olennon mitä maa päällään kantaa. Ällöttävän läskin. En ole koskaan nähnyt itseäni niin vastenmielisen näköisenä kuin silloin, en edes 88-kiloisena. Todellisuudessa olin vakavasti alipainoinen.

Nyt siitä päivästä on kulunut 14-vuotta. Tuohon ajanjaksoon sisältyy paljon laihduttamista, paastoamista, oksentamista ja ahmimista. Joutuisin kirjoittamaan romaanin kertoakseni siitä kaiken. Mutta nyt olen tässä. 55-kiloisena, joka on myös tätä nykyä painoni alaraja. Vielä vähän yli vuosi sitten painoin 88-kiloa. Syön ensimmäistä kertaa elämässäni säännöllisesti ja terveellisesti. Ja TARPEEKSI. En enää vain paastoa ja ahmi. Osaan myös herkutella kohtuudella. Osaan nykyään myös treenata kohtuudella. Osaan tosin myös edelleenkin ahmia, mutta vähenemässä määrin. Oksentanut en ole vuosiin, tahallisesti. Jos joku ihmettelee miten annoin itseni paisua 88-kiloiseksi niin vastaus on yksinkertainen: ahmimalla. Tosin silloin vielä diagnosoimaton kilpirauhasen vajaatoiminta antoi painonnousulle oman lisäsäväyksensä ja edesautti sitä.


Miten sitten olen oppinut vihdoinkin syömään oikeasti terveellisesti ja kuntoilemaan huomioiden kroppani rajoitteet? Samalla tavalla kuin millä kaikki alkoikin: laihduttamalla. Se on melkein ironista kun asiaa ajattelee. Ympyrä sulkeutuu. Laihdutin ensimmäistä kertaa elämässäni järkevästi ja hitaasti, muuttaen samalla elämäntapojani, haluten vihdoinkin pyrkiä aidosti terveellisempään elämään. Laihdutin yli vuoden ja pudotin sinä aikana 33 kiloa. Se vuosi pitää sisällään myös niin paljon asioita että niitä on mahdotonta tässä tiivistää. Jouduin taistelemaan sekä syömishäiriöni kanssa kuin myös kilpirauhasen vajaatoimintani kanssa. Toinen halusi laihduttaa minua nopeammin, nopeammin; toinen ei ollut halukas päästää minua laihtumaan ollenkaan. Pysyin silti tavoitteessani laihduttaa järkevästi enkä langeta enää pikadieettien ja paastojen houkutteisiin. Lankesin kyllä toisinaan, mutta jotenkin ponnistin sieltä taas itseni takaisin järkevyyteen.


Nyt olen melkoisessa käännekohdassa. En halua laihtua enempää (tämän alarajan sisäistäminen ja hyväksyminen vei tosin aikaa, paljon aikaa), haluan syödä terveellisesti ja monipuolisesti, mutta samalla on pidettävä mielessä että paino voi tulla takaisinkin jos en ole varuillani, tuo vajaatoimintani ei ainakaan auta asiaa. Pystyä tasapainoilemaan. Ilman että lankean liian vähän syömiseen. Tai liikaa syömiseen. Syömishäiriöni kituu ja korisee ja yrittää epätoivoisesti napata minua takaisin puolelleen. Yritän polkea sitä kuoliaaksi ja pois elämästäni, vihdoinkin kokonaan pois. Joinakin päivinä se sujuu, joinakin päivinä ei niin hyvin. Mutta suunta on selkeä ja näkyvissä. Yritän opetella myös olla asettamatta itselleni järjettömiä paineita kaikesta. Sekin sujuu toisinaan ja toisinaan ei niin hyvin. No, ainakin nyt kirjoitan tätä blogia miettimättä samalla muotoiluja.

Mutta suurin kiitos kaikesta kuuluu miehelleni. En aiemmin ole osannut rakastaa itseäni tarpeeksi, että olisin voinut antaa itseni olla onnellinen. En ole pystynyt muutokseen aikaisemmin, koska en ole arvostanut itseäni. En ole ollut edes oikeutettu näihin asioihin omassa mielessäni. Mutta hänen kauttaan olen löytänyt vihdoinkin sen polun. Olen vihdoinkin turvassa ja rakastettu, paikassa joka on koti, en tuuliajolla maailman riepoteltavana ja varsinkin itseni riepoteltavana. Olen uskaltanut alkaa luottamaan. Siihen että asiat voivat olla myös hyvin. Ja että myös minä ansaitsen olla onnellinen. Eikä sitä viedä pois heti jos uskallan siihen heittäytyä. Eikä mun tarvitse olla täydellinen että voin ansaita sen rakkauden, voin toisinaan olla myös rikki ja hajalla ja epätäydellinen. Ehkä en ole vielä ehjä, ehkä edelleenkin palasia puuttuu ja paikoittainen olen edelleenkin rikkonainen, mutta nyt ainakin elän tätä elämää enkä vain ole siinä. Ja se on paljon se.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti