keskiviikko 30. toukokuuta 2012

"Sinne ja takaisin" - syömishäiriöisen tarina

Noniin. Tässä on aikaa vierähtänyt jonkinverran kun olen yrittänyt kasailla itseäni, sekä henkisesti että fyysisesti. Nyt taidetaan olla jo ihan voiton puolella. Ahmiminen meinasi riistäytyä niin hallinnasta että oliko pakko pitää 5 päivän nutrailut. Ei siis pelkkiä pirtelöitä vaan kickstart-bokseja. Yritin opetella taas tunnistamaan oikean nälän ja hahmottamaan annoskokoja. Ja yllättäen se toimi. Paino tippui taas tähän alapainolukemaan ja on tässä pysynytkin. Nutrailuja en sinänsä suosittele jos on sairastanut syömishäiriön, koska se voi olla hyvin vaikeaa lopettaa, syömättömyys alkaa taas houkutella ja se vaatii hirveästi voimia pystyä silti siitä irtautumaan ja alkaa väkisin taas syömään enemmän, vaikka aivot huutavatkin että "Älä syö! Miksi sä syöt! Ei sun tarvitte syödä! Ei sulla ole enää edes nälkä!". Mutta mä en keksinyt enää muuta keinoa, ahmin niin paljon että mahaan ilmestyi jopa pieniä raskausarpia kun mahalaukku venyi niin äärimmilleen. Nyt yritän opetella syömään useamman kerran päivässä pieniä aterioita. Aiemmin se saattoi olla puuro+raejuusto aamulla ja päivällinen vaikkapa viideltä ja järjetön satsi kerralla. Nyt siis opetellaan, vaikka lounasaikaan ei olekaan ikinä nälkä, mutta silti yritän nyt vain opetella syömään myös lounaan enkä skippaa enää aterioita. Aterioiden skippaaminen on vain jo niin syvälle juurtunut tapakin; tuntuu että jos syö pieniä aterioita pitkin päivää niin mussuttaa kokoajan ja lihoo muodottomaksi.


Toinen asia mikä sitä hankaloittaa on muistot ahmimisajoista bulimian jälkeen, että päivät oli pakko paastota koska tiesi että illalla ahmii jääkaapin kuitenkin tyhjäksi. Mutta tilanne on kuitenkin nyt hyvin toinen, illat eivät ole enää täynnä yksinäisyyttä, tyhjyyttä ja pysähtynyttä aikaa, johon auttaa vain yksi asia: ruoka. Tai sitä että puristaa tuolin selkänojia ja yrittää olla ajattelematta ruokaa, miettimättä ruokaa, kuvittelematta ruokaa jota on kuivakaapissa, jääkaapissa, miettiä että lähtisikö hakemaan ruokaa, yrittäen keskittyä television hömppäviihteen loputtomaan putkeen ja rukoilla että kello etenisi, että tämä päivä olisi ohi, että voisi jo mennä nukkumaan, että selvisi voittajana eikä ahminut ja että aamulla odottaisi palkinto, kun astuu vaa'alle ja alemmat lukemat tervehtisivät kuin vanhat rakkaat ystävät. Ja kuinka se kaikki tuntuisi niin sen kaiken arvoiselta. Kunnes olisi jälleen ilta.

Periaatteessahan nuo "onnistumiset" tarkoittivat siis sitä että en syönyt koko päivänä oikeastaan mitään, koska olin "pankittanut" kaloreita illalle koko päivän siltä varalta että sortuisin ahmimaan. Ja se oli hyvin tuskallinen yhtälö, koska oli olemassa vain kaksi ääripäätä: joko lihominen tai laihtuminen. Täydellinen onnistuminen tai murskaava tappio. Kuivakaapissani ymmärrettävästä syystä ei ollut paljon ruokaa koska ahmin sen useimmiten pois samantien. Jääkaapissa yritin pitää mahdollisimman vähän ruokaa. Silti ostin ruokaa. Vaikka se kummittelikin kaapissa. Koska toisinaan jos kaapeissa ei ollut ruokaa, niin lähdin hakemaan sitä erikseen ja yleensä ne olivat suurimpia katastrofeja; ostin kaikkea mitä teki mieli ja voi pojat, ostin sitä ruokaa paljon, loputtomalta tuntuvia sarjoja mahdollisimman rasvaisia ja sokerisia herkkuja. Ja ahmin ne kerralla. Päättelin että parempi on pitää ruokaa kaapissa ja yrittää pitää jonkinlaista kontrollia yllä sitä kautta. Vaikka kaikki ruoka kaapeissa huhuilikin nimeäni. Kaikki ruoka kävi, ketsupista raakoihin nuudeleihin. Olin totaalisessa loukussa. Ja toisaalta jokainen päivä oli uusi haaste; pystynkö tänään olemaan syömättä? Pystynkö siihen? On pakko pystyä. Onnistumisen hetkistä sain silti "kicksit", joka kai jokseenkin imitoi sitä puhdistavaa tunnetta mikä oli tullut aiemmin siitä kun sai puklaamalla kaiken ruoan pois elimistöstään. Päivä syömättä, puhdas ja vapautunut olo, vaaka näyttää vähemmän. Tätä jatkui melko kauan, jäin siihen tavallaan koukkuunkin. Syömishäiriö löytää aina uuden tien kiemurrella takaisin. Ajan myötä tarve ahmia ei ollut enää jokapäiväinen ja niin pakottava, mutta usein repsahdinkin sitten viikonloppuna niin ronskisti että mätin ruokaa koko viikonlopun, joten se oli pakko hyvittää tietenkin sillä että syön viikot mahdollisimman vähän. Muistakaamme että maailmani keskipiste oli kuitenkin painoni. Jonka yritin epätoivon vimmalla pitää kurissa mässyttelyistäni huolimatta. Vuosikausia jatkoinkin tätä "paastoa viikot -ahmi viikonloppuisin"-käytäntöä. Vielä nykyäänkin viikonloput hirvittävät ja en edelleenkään pidä illoista, varsinkaan niistä parista tunnista ennen nukkumaanmenoa. Ne tuntuvat edelleenkin haasteellisilta, kuin urakalta joka pitää selättää jokapäivä. Tässä vuoden aikana olen opetellut iltapalasäännön, syön kahdeksalta kunnon iltapalan ja sen jälkeen en enää mitään. Tämä onkin tehnyt illoista paljon miellyttävempiä, koska ei tarvitse palloilla sillä "Syönkö, enkö syö"-ajatuksella. Viimeisen vuoden aikana olen muutenkin edistynyt huimasti, enemmän kuin koskaan. Mässytin itseni 88-kiloiseksi asti ja laihdutin itseni suhteellisen terveellisesti 55kg:n asti Kalorilaskurin avulla. Laihdutin terveellisesti ensimmäistä kertaa elämässäni. Ja tuon vuoden aikana opettelin terveellisempiä syömistapoja. Jotka ovat jääneet. Vasta nyt tunnen että syömishäiriöllä ei ole enää minuun niin suurta valtaa kuin aikaisemmin. Tai ainakin että minulla on valinnanvaraa, voin valita itse olla heittäytymästä syömishäiriöön ja tunnistan oireet itsessäni kun sinne suuntaan olen lipumassa. Yli 13-vuoden kamppailun jälkeen. Omituista on tietenkin se, että nämä ahaa-elämykset tulivat laihduttaessa. Tätä en osaa oikein selittää. Ehkä syynä oli se että ensimmäistä kertaa elämässäni aloin välittämään myös siitä että syönkö TERVEELLISESTI, saanko tarpeeksi vitamiineja, syönkö liian vähän. Opettelin ylipäätään syömään kuin muutkin ihmiset. Opettelu tosin jatkuu edelleen.

Olen lukenut paljon kirjoituksia anoreksiasta, bulimiasta ja ortoreksiasta, mutta en oikeastaan kirjoituksia että millaista on elää bulimian jälkeen. Kun ei bulimiasta parannuta ihan noin vain niinkuin flunssasta. Koska vaikka pystyisi lopettamaan oksentamisen, niin halu ahmia säilyy silti, se häipyy ehkä vähitellen mutta ei se katoa samassa hetkessä kun pystyy tekemään sen päätöksen: en enää oksenna. Ei se ainakaan minulla mennyt niin. Siihen on tottunut, se on ollut lohduttamassa  kun asiat ovat olleet päin persettä, kun on ollut yksinäinen, kun on ollut epätietoinen, stressaantunut ja lopulta siitä on tullut tapa käsitellä kaikkia hankalia tunteita. Ja ennenkaikkea se on ollut keino pysäyttää lihominen ruokaan sortumisen jälkeen. Josta syntyy taas valheellinen hallinnan tunne. Tosin syyllisyydensekainen sellainen, päällä aimo annos häpeää, mutta kuitenkin jonkinlainen tunne hallinnasta, edes siitä että mitä ruokaa menee sisään ja mitä ulos. Anoreksiassa hallinta taas oli erilaista ja bulimiassa mä tunsin aina olevani "epäonnistunut anorektikko". Plus että en anoreksian aikana "päässyt" tarpeeksi laihaksi, joten olin mielessäni epäonnistunut siinäkin jo valmiiksi. Pääsin kyllä vaarallisen laihaksi asti, mutten kuitenkaan tehnyt kuolemaa tai onnistunut kadottamaan itseäni lähes kokonaan, näännyttämään pelkäksi luurangoksi joka silti kävelee ja uhmaa kaikkia luonnonlakeja vain olemalla siinä. Nyt jälkeenpäin sitä vasta tajuaa että miten sairasta se ajatusmaailma oikeasti on. Että todellakin tunsi suunnatonta häpeää siitä ettei pystynyt näännyttämään itseään nälkään. Vihasi itseään sen takia. Ja se viha on jotain hyvin pimeää ja synkkää.

Olisi ehkä auttanut jos olisin tajunnut hakea apua myös bulimiaani ja syömishäiriööni ylipäätään, nostanut sen pöydälle ja sanonut että "Tässä se on, katsokaa! Yritän päästä siitä eroon, nyt yritän tosissani, auttakaa minua että pystyn siihen!". Mutta ei. Vaikenin syömishäiriöistäni, koska minua hoidettiin ensisijaisesti masennuspotilaana, oli hoidettu jo vuosia ja olin jo tottunut niin siihen muottiin mihin minut oli pantu ja luokiteltu. Nyt jälkeenpäin tämäkin tuntuu hullulta, mutta tosissani ajattelin että se ei ole niin tärkeää, bulimiani on vain kytköksissä masennukseeni ja ahdistukseeni, että se on vain "oire" ja ei sinänsä liity mihinkään, mitenkään. Kyllä syömishäiriöistäni oltiin jossain määrin tietoisia, mutta siihen en sinänsä saanut asianmukaista apua. Olisin kenties saanutkin jos olisin paljastanut ongelman laajuuden ja kuinka paljon se hallitsi elämääni. Ja sitten lopulta kun aloin hieman avaamaan suutani niin ongelma ei (ironista, ironista) edes vaikuttanut niin suurelta ammattilaisten mielestä; olinhan jo lopettanut oksentamisen ja anoreksia oli takana, olin normaalipainoinen ja minulla ei ollut näkyviä fyysisiä oireita mistään syömishäiriöstä. Tunsin itseni jokseenkin höhläksi ja vaikenin taas. Ainoat asiat joita muistan kuulleeni syömishäiriöstäni oli ystäväni huomautus koulussa kaikkien kuullen ja hatara mielikuva siitä kuinka itken sängyssä ja äitini on siinä vieressä lohduttamassa, itkin jalkojani, itkin vartaloani koska anoreksiani purkautui lopulta holtittomana ahmimisena. Lihoin todella nopeasti ja tämän seurauksena koko kehoni oli täynnä raskausarpia. Näytin hirviöltä. Ja sen jälkeen anoreksia enää huhuili minua takaisin mutta en löytänyt enää tietä takaisin. "Ongelma" poistui kuin itsestään, pitämättä itsestään sen suurempaa meteliä. Vaikka eihän ongelma tietenkään minnekään kadonnut. Mutta ainakin se vaikutti siltä. Ja se riitti kaikille. Vasta kun olin muuttanut kotoa opiskelemaan sairastuin bulimiaan. Ja sairastin sitä kaikessa hiljaisuudessa, kenenkään tietämättä.

Ja tässä tulee iso tunnustus: en ole koskaan ollut sairaalahoidossa syömishäiriöni takia. En tiedä miksi olen antanut toisinaan niin ymmärtää, se jokin outo häpeä taitaa elää edelleen, mutta olen tosiaan antanut joskus ihmisten ymmärtää niin, enkä ole korjannut asiaa. Häpeän tätä asiaa paljon ja olen tuntenut siitä suunnatonta syyllisyyttä. Siksikin tämän nyt suoraan kerron. Olen ollut laitoshoidossa, kyllä, mutta pääasiassa masennuksen takia. Ja toisinaan siellä on ollut myös anoreksiasta/bulimiasta toipuvia ihmisiä. Joita olen tarkkaillut pakkomielteisesti ja ajatellut jälleen: "Olen epäonnistunut jopa syömishäiriössä, en ole koskaan ollut niin sairas että olisin joutunut syömään ravintolitkuja tai ollut säännöllisissä punnituksissa". Ja sen takia olen sitten ajatellut että syömishäiriöni on vain jotain pientä, että itseasiassa on häpeä edes kutsua sitä syömishäiriöksi, että en ole "oikeutettu" siihen titteliin, en ole ansainnut sitä. Että diagnoosilappusissani ei sitä mainita, siellä lukee korkeintaan "syömishäiriön piirteitä". Vaikka koko elämäni onkin pyörinyt sen ympärillä. (Ja pyörii edelleenkin, tosin nyt se ei enää pyöri ympärilläni vaan lähinnä lähelläni, muistuttamassa ja kuiskimassa.) Ja, voi taivas, olen ollut kateellinen. Kateellinen siitä että minä en istu tuossa pöydässä, pienenä nyyttinä pelkkää luuta ja nahkaa ja tuijota apatiassa ruokaani, joka minun on pakko syödä. Ja viha on leimahtunut jälleen sisälläni, se hurja viha itseäni kohtaan. "Ethän sinä osaa tehdä mitään oikein! Ansaitset kärsiä! Ei sinulla ole oikeutta mainostaa syömishäiriötäsi, ei sinulla ole oikeus hakea siihen apua, se ei ole tarpeeksi paha! Sinun on kärsittävä!".

Ja kyllä minä kärsinkin. Vuosikausia. Vihasin itseäni valtavasti. Mutta silti lopetin oksentamisen. En oikein edes tiedä että miten päätin ja miksi että on pakko lopettaa. Syy saattaa toisaalta olla myös kaikkea muuta kuin arvostusta itseäni kohtaan; tunsin itseni alituiseen rumaksi, saastaiseksi ja ikuiseksi epäonnistujaksi muutenkin ja bulimia tuntui pisteeltä i:n päälle: siinä ei ole mitään hienoa tai kunniakasta yrjötä sisuskalunsa pönttöön. Ehkä minut pelasti bulimialta se että vihasin itseäni tarpeeksi jo muutenkin. Saavutus sinänsä sekin.



Nykyhetki. Olen päässyt paljon eteenpäin. Osaan nykyään jopa arvostaa itseäni. Taannoinen lipsumiseni ahmimiseen järkytti myös siksi että en ole pitkiin aikoihin enää ahminut niin. Mutta muistin mihin se johtaa, joten kierre oli saatava katkaistua ennenkuin valun sinne kokonaan. Ja pystyin siihen. Uskomatonta. Nykyään pystyn arvostamaan myös terveyttäni, jolle osittain antoi lisäbuustia se kun kilpirauhasen vajaatoimintani todettiin. En tiedä onko se niin vai ei, mutta olen jokseenkin vakuuttunut siitä että olen saanut sen vuosikausia jatkuneen syömishäiriöoireilujeni takia. Ainakaan en ihmettelisi jos asia on niin. Olen kurittanut ruumistani niin paljon että itseasiassa ihmettelen että se pelaa näinkin hyvin. Liiallisesti liikunnasta on jäänyt rasitusvammoja, nivelet naksuvat ja paukkuvat, polvet ovat huonot ja treenit on pakko suunnitella kroppani ehdoilla.

Ja, kuten monesti olen täällä sanonut, niin iso tekijä on myös mieheni. Hänen kauttaan olen oppinut arvostamaan myös itseäni. Ja silloin kun en jaksaisi välittää, kun tunnen oloni heikoksi ja ajattelen että miksi syödä, miksi välittää, miksei oksentaisi niin ajattelen miestäni ja sieltä ponkaisee se selkeä ajatus: "Koska en halua elää enää niin. Minulla on nykyään oikeakin elämä. Ja haluan valita sen". Koska syömishäiriö vie valtavasti aikaa, vaivaa, kaikki resurssit mitä sinulla on, se laittaa valehtelemaan, se kaventaa ja loitontaa kaiken muun mitä elämässä on, kunnes jäljellä on enää syömishäiriö. En halua valehdella miehelleni, en halua että syömishäiriö tulisi parisuhteesemme, että se repisi kaiken kappaleiksi. Varsinkaan kun nykyään ymmärrän sen, sen suuren valheen jonka tajuamiseen meni aikaa, vuosikausia: Syömishäiriö lupaa paljon mutta vie lopulta kaiken. Ei ole olemassa sateenkaaren toista päätä, ei ole olemassa lopullista tyydytystä, ei ole olemassa pistettä jossa on tyytyväinen. Se kaikki on valhetta.

Mitä syvemmälle menet niin sitä pahemmalta kaikki tuntuu. Ja viha vain kasvaa, ei suinkaan lievene vartalon kutistuessa. Se onni ja itsensä hyväksyminen ei löydy vaa'an numeroista vaan syvältä itsestä. Että arvostaa itseään sellaisena kuin milloinkin on. Että pääsee siitä ajatuksesta että elää kokoajan jotain "väliaikaa" samalla kun yrittää laihduttaa ja kuntoilla itseään sellaiseksi kuin haluaisi. Että siihen asti elämä on jäähyllä. Ja sitten voi vasta alkaa elämään uudestaan kun on tavoitteessaan. Kun elämä ei odota. Se etenee siitä huolimatta, vaikka et olisi "valmis". Kuukaudet kuluvat, vuodet vierivät. On vain tajuttava tämä totuus ja alettava elämään elämää, vaikka olisi kuinka "keskeneräinen".

Tänä kesänä aion mennä bikineissä rannalle. Ostin kirpparilta vaatteita joita yleensä välttelen; oikeasti istuvia, eivät kokonaan mustia, eivätkä lököttäviä. Farkkuhameen ja sortsit. Aiemmat painajaiseni. Ja olen niillä sortseilla jo Siwassa käynytkin pari kertaa. Kukaan ei pyörtynyt järkytyksestä tai saanut nauruhepulia kun tepastelin näillä jaloillani mitkä minulla on. Joissa on jonkinverran lihasta, jotka eivät ole mallimaiset tikkujalat,  jotka ovat kaikkea muuta kuin täydelliset. Mutta ne ovat minun jalkani. Nyt. Tällä hetkellä. Ehkä ne ovat jopa ihan mukiinmenevät jalat. Ehkä niitä ei olekaan pakko verhota miljoonan mustan vaatekerroksen alle 30 asteen helteellä.

Ja nykyään osaan olla myös kiitollinen siitä että EN laihduttanut itseäni lähelle aliravitsemuskuolemaa, että en vaurioittanut ruumistani tämän enempää. Että en onnistunut pyrkimyksissäni, sillä ne pyrkimykset veivät kohti itsetuhoa ja kuolemaa. Nyt kun katson taaksepäin niin tunnen sääliä sitä tyttöä kohtaan joka koki ettei ansaitse apua ja että ainut mitä hän ansaitsi oli loputon kärsimys. Että hän päätti ettei ansaitse tukea tai apua, vaan eli yksin läpi sen helvetin, ilman että kukaan oikeastaan edes sitä huomasi. Millainen hän olisi nyt jos hän olisi hakenut apua? Jos olisi avannut suunsa ajoissa? Haluan lopuksi sanoa että syömishäiriö ei ole oikea syömishäiriö vasta kun on kerännyt tarpeeksi "meriittejä", kun on tarpeeksi laiha, kun arvot ovat ihan pielessä, kun on joutunut sairaalahoitoon. Syömishäiriö on ihan täysiverinen syömishäiriö jo silloin kun se alkaa valtaamaan alaa muulta elämältä. Kun laihduttaminen alkaa riistäytyä käsistä, kun ruokailutottumukset alkavat häiriintyä, kun itseviha alkaa nostamaan päätään enemmän ja enemmän ja kun alkaa tuntua siltä että kaikki on sitten hyvin kun on tarpeeksi laiha. Silloin on oikea hetki hakea apua. Silloin on oikeus hakea apua. Silloin pitäisi jo kovasti hakea apua, hakea sitä ajoissa ennenkuin tilanne pahenee. Sillä mitä enemmän se pahenee niin sitä vaikeampaa siitä on parantua.

Ja te jotka sairastatte syömishäiriötä; älkää antako itsenne ajatella ettette ole vielä tarpeeksi sairaita, älkää menkö siihen samaan lankaan että vasta silloin syömishäiriö on todellinen kun olet sairaalassa pakkoruokinnassa ja siihen asti kun näin ei ole niin kaikki on vielä ihan hallinnassa. Että syömishäiriöstä ei voi luopua ennenkuin on katsonut sen loppuun asti ja saanut tietää kuinka pitkälle se voi viedä. Koska se tie vie helvettiin, se vie kohti kuolemaa, se vie pois kaikista asioista jotka joskus merkitsivät ja ihmisistä joita rakastat. Se ei vie kohti mitään uljasta. Se kaikki on valhetta. Lopuksi sinusta ei kuoriudu eteerinen yli-ihminen joka pystyy mihin tahansa. Vaan nälkiintynyt, heikko, kuoleman rajoilla keikkuva luinen olento, joka on kadottanut elämästään kaiken muun, eikä välttämättä enää edes muista minkä kaiken syömishäiriölle onkaan uhrannut. Koska kaikki on vain syömishäiriötä, ei ole enää mitään muuta.

Sinulle joka tunsit jotain sydämessäsi kun luit tämän tekstin, joka sai sinut hieman pois tolaltasi ja saatoit tuntea omituisen syyllisyyden piston niin pyydän sinua miettimään; tuliko se outo pisto siitä että tiedät olevasi jo matkalla kohti syömishäiriötä? Kenties eksyit blogiini koska olet pallotellut asialla ja olet utelias, mietit että "Jos kokeilisin, ihan vähän vain. Mitähän tapahtuisi? Lopetan tietenkin ajoissa." Tai olet jo matkalla, mutta haluat pidemmälle, syvemmälle. Toivon että mietit uudelleen. Itseasiassa rukoilen sitä. Sillä minä tiedän että se tulee olemaan seuranani koko loppuelämäni. Vartioimassa vieressäni, kerjäten minua palaamaan. Ja että joudun hylkäämään sen yhä uudestaan ja uudestaan. Tuntien samalla sekä helpotusta että voin valita toisin, nykyään voin valita, mutta samalla tiedän tuskallisen hyvin että tunnen myös kaipausta. Tulen aina tuntemaan. Se tulee aina viemään osan elämästäni, tunnen itseni kuinka terveeksi tahansa. Menin liian pitkälle, sairastuin liian aikaisin, vaikenin siitä ja siitä tuli osa persoonaani. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Mutta ehkä sinä joka tätä luet voit vielä valita toisin tai ainakin päättää että et halua mennä tämän pidemmälle ja hakea apua jo tänään.

Ja iso voimahalaus teille kaikille jotka kuten minä, yrittävät toipua ja yrittävät parhaansa elää normaalia elämää, vapaana syömishäiriöstä. Iso rutistus teille jotka olette pystyneet jättämään sen taaksenne. "Elämä on ihmisen parasta aikaa" sanoi Matti Nykänen. Monet nauravat tälle siteeraukselle, itse taas pidän sitä aivan erinomaisen osuvana. Todellakin. Elämä on ihmisen parasta aikaa. Ja se elämä on tässä ja nyt.


8 kommenttia:

  1. Tämä oli kyllä todella koskettava teksti. Se laittoi minua oikeasti ajattelemaan itseäni.

    Olen jo monta vuotta sairastanut, mutten ole ikinä uskaltanut myöntää että olisin "tarpeeksi sairas" parantuakseni. Vaikka todellisuudessa syömishäiriö taitaa olla jo osa minun persoonaani. Niin kauan olen jo sairastanut. Ja on minulle lääkärikin sanonut, että sairastan vakavaa syömishäiriötä, mutten ole kuunnellut häntä. Nyt vasta itse ensimmäisen kerran mietin, olisiko minunkin jo aika tehdä muutos parempaan..

    Olisi kiva lukea teksti siitä, kuinka olet lopettanut oksentamisen. Kuinka pystyit siihen? Itselläni oksentaminen on jo niin rutiinia ettei siitä tunnu pääsevän eroon vaikka kuinka yrittää..

    Kiitos paljon tästä koskettavasta tekstistä. Se herätti minua oikeasti ajattelemaan elämää..

    VastaaPoista
  2. Luin tekstin alusta loppuun. Tosiaan koskettava ja pistää miettimään.
    Samalla pystyy taas samaistumaan niiiiiiiin moneen kohteen, kuten oon melkeinpä aina sun tekstejä lukiessa huomannutkin.

    Mulla oli kans pitkään ajatus että oon helvetti soikoon epäonnistunut tässäkin, en osaa tätäkään, kun en ikinä päätynyt (joutunut) sinne letkuruokintaan.
    Joskushan se oli suorastaan tavoitteena, muka merkkinä siitä että on tarpeeksi laiha.
    Eihän sitä koskaan ole tarpeeksi laiha, nyt sen on todellakin tajunnut.
    Kuolleena vasta ja sitten kaikki on myöhäistä.

    Suurin ongelma on päässä, ja suurin muutos pitääkin juuri tehdä siellä mielessä.

    Tuntuu todella pahalta että et koskaan hakenut apua, tai et hakenut sitä tarpeeksi ajoissa.
    Valitettavasti tuntuu että se on suurin ongelma nykyään.
    Ei uskalleta puhua tai hankkia apua koska pelätään että kukaan ei ota tosissaan kun ongelma ei ole näkyvä.

    VastaaPoista
  3. Kiitos paljon kommentistasi. On ihana kuullaa että joku on oikeasti päässyt eroon tahallisesta oksentamisesta. Nykyään kun mikään blogi ei tunnu kertovan bulimiasta ja siitä paranemisesta, vaan kaikki keskittyy anoreksiaan. Ja se jos mikä tuntuu välillä tosi alentavalta. Olen itsekkin kokenut hyvin voimakkaasti tunteen, että olen epäonnistunut anorektikko..

    Kiitos vinkeistäkin. Niissä on paljon pohtimista minulle. Pitäisi vaan jostain saada rohkeutta aloittaa syömään tasaisemmini päivän mittaan ettei illalla tule vierailulle se kammottava ahmimisen tarve.. Olen itsekkin miettinyt paljon tuota liikuntaa. Tällä hetkellä kun ei oikein jaksa liikkua kestävyyspainotteisesti, niin kuntosaliharjoittelu voisi olla hyvä vaihtoehto siihen. Saa tunteen että tekee jotakin, mutta se ei herätä samalla lailla ruuan tarvetta..

    Kiitos vielä :) Paljon voimia sinulle!!!

    VastaaPoista
  4. Kiitos pitkästä ja kattavasta kommentistasi <3 Olet ihana.

    On ihan totta että oon tietysti kasvanut ala-asteesta.

    Mä vaan muistan kuinka kauhulla joskus 8-9-vuotiaana mietin että voi helvetti soikoon, mä en ikinä halua että mun paino alkaa kutosella! Oon siis melko lyhyt, nytkään en edes ihan sitä 165 senttiä.
    Muut painoi ton ikäsenä ehkä melkeinpä puolet vähemmän kuin minä, eli olin se luokan isoin tyttö.
    Harrastin kyllä voimalajeja että sekin vielä teki musta massiivisemman... ja meidän perheen geeneihin kuuluu olla vähän tasapaksu joka puolelta ja lihasta kertyy helposti.

    Mun täytyiskin juuri hyväksyä että en ole luonnostaan laiha.
    En ole ikinä ollut.

    Nyt eniten vaan haluaisin takas juuri niitä naisellisia muotoja, enkä olla vain tällainen "lihaskimppu" ja lauta :/

    Mutta eiköhän se tästä, pahin shokki on jo ohi ja oon saanu käsiteltyä asiaa kirjoittamisen, puhumisen ja itkemisen muodossa. Onneksi.

    VastaaPoista
  5. Apua syömishäiriöön
    http://oafinland.comlu.com/

    VastaaPoista
  6. Satuin vahingossa löytämään tämän blogin ja ehkäpä ajatukseni tulevat liian myöhässä.
    Alussa tiedustelit, että "millaista on elää bulimian jälkeen. Kun ei bulimiasta parannuta ihan noin vain niinkuin flunssasta. Koska vaikka pystyisi lopettamaan oksentamisen, niin halu ahmia säilyy silti, se häipyy ehkä vähitellen mutta ei se katoa samassa hetkessä kun pystyy tekemään sen päätöksen: en enää oksenna. Ei se ainakaan minulla mennyt niin."

    Sinäpä sen sanoit. Ei se mene niin. Ei se ole päätös, että "tänään oksensin viimeisen kerran". Ahmimisen lopettaminen ja terveellisestä ruuasta ajatteminen esim. mukavan illan ja leffasyöpöttelyn jälkeen n.10 vuoden jälkeen bulimiasta on vaikeampaa kuin tupakoinnin lopettaminen ja siihen hairahtuminen.
    Niin, sairastuin bulimiaan itse noin 12-13 vuotta sitten ja rauhassa sain elää sairauttani noin parisen vuotta, jolloin opiskelun ohella menosäästöissäni muutin yhdessä kaverin kanssa ja sain kämppiksen.
    Salaaminen.
    Se on pahinta.
    Yhdessä leffaillan pitäminen, kun yhtä aikaa viikonloppuja opiskelupaikkakunnalla pidettiin tai opiskelijailtojen jälkeen tiedostuminen siitä, että kuinka paljon kaloreita juomat sisälsivät... eikä vatsalaukkua saanut tyhjäksi. Syynä kämppis ja salailu.

    En ole itse oksentanut enää 7 vuoteen, mutta aika-ajoin edelleen tunne siinä, että ajatukset karkaa on olemassa. Ehkä siksi eksyin tännekin.
    Toki ensimmäisen kerran 10 vuoteen olen ns. normaalikokoinen. Tosin ajatukset lipsuvat...

    Huomasin kerran, että itselläni tunne on pelosta ja riittämättömyydestä.
    Tunteiden käsittely, niiden hyväksyminen ja anteeksiantaminen auttoi.
    En kuitenkaan vieläkään halua tietää, mitä niitä vuosina tein itselleni.
    Niin ja ehkä syömishäiriöiset ovat muita herkempiä tuntemuksissaan ja ovat emotionaalisempia valtaväestö. Tiedä häntä.
    Seuraava tutkimus taitaa koskea kaksisuuntaista mielialahäiriötä..

    VastaaPoista
  7. Niin ja siis lopputekstisi kuulosti tutulta.
    Nähdessäni vanhoja kuviani opiskeluajoilta ja vaatekokoa 44 on tämän hetkinen vaatekokoni 38-40 erittäin aikuismaisesti kahdessa vuodessa pudotettu.
    Ainoa opettelu on nyt se, että kuinka opin syömään normaalisti niin, ettei paino putoa tai nouse eli ylläpitämisvaiheen, tasapainoisesti ja terveellisesti. Huh, huh.

    Olen kanssasi samaamieltä, että syömishäiriö on vakava häiriö.
    Se on riippuvuus ja sairastunut on tavallaan ehkä samalla myös itsekäs. Samalla tavalla kuin maksentunut.
    Silloin ei mietitä lainkaan, miten sairaus vaikuttaa muihin. Sun on saatava sitä huumetta eli riippuvuuden aiheuttamaa ainetta.
    Anorektikolla se on jäätävän hyvä tunne siitä, ettet ole syönyt. Kuten bulimaatikolla ne onnelliset hetket ennen repsahdusta. Edelleen muistan hyväolon tunteen. Tai muiston siitä.
    Päivä kerrallaan, koska repsahdus on edelleen mielessä ja niin, niin lähellä.

    VastaaPoista