perjantai 15. kesäkuuta 2012

Kysymyksiä ja vastauksia osa 1

Tuossa viime blogissa pyysin Teitä lukijoita laittamaan kysymyksiä tulemaan, joten nyt yritän vastailla ainakin osaan. Ja kuten aina, en tiedä yhtään että mitä tästä tekstistä tulee, koska tekstit yleensä tuntuu kirjoittavan itse itsensä ja usein päädyn kirjoittamaan ihan eri aiheesta kuin alunperin oli tarkoitus. Mutta aloitetaan.

"Mä mietin kropan palautumista noista painonvaihteluista, eli lähinnä ihon palautumista ja etenkin raskausarpia. Kuinka sun kroppa on noin niinkuin ulkoisesti selvinnyt kaikesta?" 


Mua ei ole siunattu kovin hyvillä geeneillä ja olen hyvin altis raskausarville, joten kroppa on kokenut kyllä hyvin kovia menneinä vuosina. Joillakin iho palautuu nopeasti (esim. raskauden jälkeen) ja painonvaihtelut eivät näy raskausarpina tai ihon elastisuus ei kärsi, mutta itse en valitettavasti kuulu siihen ryhmään. Painohaarukka vuosien aikana on ollut yli 40 kiloa, joten se on jättänyt jälkensä. Varsinkin nyt tämän viimeisimmän pudotuksen, eli tuon n. -33kg vajaassa 1,5 vuodessa on jättänyt kroppaan löysää nahkaa, varsinkin alleihin ja mahaan. Se on kuroutunut jonkinverran, mutta edelleenkin sitä on. Myös koko kropassa on vaaleita raskausarpia, varsinkin mahassa, reisissä ja rinnoissa, jo aiemmiltakin ajoilta. Mutta se hyvä puoli raskausarvissa on että ne vaalenevat onneksi ajan myötä. Ihon kimmoisuuden menettäminen harmittaa eniten; varsinkin rintojen, mutta eivät nekään silti ihan pussit ole vieläkään (luojan kiitos). Mulla meni vuosia siinä uskossa että kaikki löysä lähtee pois kunhan vaan syön vähemmän, laihdun tarpeeksi ja poltan mahdollisimman paljon kaloreita treenillä. Kun itseasiassa se vain pahensi tilannetta; menetin lihasmassaa kun söin liian vähän ja iho löystyi, toisinaan tuli ahmimiskausia jotka venyttivät ihoa entisestään ja sain raskausarpia ja aina ratkaisuni ongelmaan oli laihduttaminen, koska näin kaiken löysän vain läskinä. 


Mitkä ovat sinua auttaneet eniten itsesi hyväksymisessä ja oman kropan hyväksymisessä sen muuttuessa?


Isoin muutos on se, että nyt olen alkanut opetella olla välittämättä niin paljoa siitä painosta ja pyrkiä enemmänkin kiinteään ja terveen lihaksikkaaseen kroppaan. Tämän takia mulla on myös alapainoraja: BMI ei tipu alle 20. Entiset kalorinpolttotreenit ovat vaihtuneet mm. kuntosaliharjoitteluun, joogaan ja pilatekseen ja yritän keskittyä ensisijaisesti saamaan lihasta ja kiinteyttämään kroppaa kokonaisvaltaisesti. Aerobiset treenit kulkevat siinä ohessa, eivätkä enää pääasiallisena liikuntana. Treenit eivät myöskään ole enää tappokamaa, vaan osaan nykyään myös levätä että keho saa palautua kunnolla. Nyt yritän vain ajatella että maltti on valttia; vuoden päästä kroppa saattaa näyttää hyvinkin erilaiselta, kunhan jatkan salillakäyntiä ja pidän painon näissä lukemissa. Aina se ei ole helppoa, toisinaan en näe muuta kuin arpia ja löysää ihoa ja taas hetkittäin näen itseni kokonaisuutena, jossa nuo virheet eivät pahemmin edes näy päällepäin ellen nyt ala asiaa erikseen ihmisille demonstroimaan. Yksi suuri tekijä itseni hyväksymisessä on ollut myös mieheni, joka on paitsi ihanan kannustava mutta myös rehellinen. Varsinkin tuota rehellisyyttä arvostan, koska en kestä sitä että sanotaan vain että "Hyvältä näytät" koska tiedän ettei se ole koko totuus. Toisinaan hän saa kyllä taistella tuulimyllyjä vastaan, varsinkin jos mulla sattuu olemaan huono päivä, jolloin teilaan kaikki kohteliaisuudet järjestelmällisesti ja tartun vain yksittäisiin sanoihin ja käännän ne negatiivisiksi väkisin. Tuossa vähän aikaa sitten paino tipsahti aika reippaasti alle alarajan, mutta hänen kauttaan näin itsekin että nyt painoa on liian vähän. Ensimmäinen kerta elämässäni kun ajattelin että en halua enää laihtua tästä! Tiedän että en koskaan tule olemaan lehtien kansikuvien ilmentymä, mutta ehkä jonain päivänä opin vielä hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja siihen pyritään.


Onko sulla mitään suosikki kirjaa, joka on sinua auttanut oman SHn tai mielialahäiriön hahmottamisessa, paremmin ymmärtämisessä..jne?


Itseasiassa on! 


Marya Hornbacher: ELÄMÄ KATEISSA -kertomus anoreksiasta ja bulimiasta.


Vihdoinkin sain tämän myös omaksi kun olen vuosia rampannut kirjastossa ja tätä lainaillut. Syy miksi olen sen niin monesti lukenut on se, että vaikka niin syvällä en olekaan käynyt kuin hän, niin silti meissä on hyvin paljon samanlaista; itseasiassa niin paljon että se ihan hirvittää. Ihan pienistä asioista suurempiinkin. Ehkä se on se syy että miksi tämä kirja on vaikuttanut minuun niin valtavasti: aina kun luen sen saan aina uusia ahaa-elämyksiä jotka sopivat myös omaan elämääni. Meillä kummallakin oli jopa lapsena oltava posliiniesineet oikeassa järjestyksessä, mullakin oli lapsena ihan järjettömiä pelkoja, olin hyvin mielikuvituksellinen mutta omituinen lapsi. En itsekään koskaan kouluissa löytänyt paikkaani kovinkaan helposti, en halunnut että minut lokeroidaan johonkin rooliin, jota minun on pakko esittää vain siksi että olisin samanlainen kuin muut. Tai että ollakseni suosittu minun pitäisi pilkata "luusereita". En halunnut olla sellainen ihminen. Kieltäydyin tuosta kaikesta, muuntauduin gootiksi, ainoaksi sellaiseksi pikkukaupungilla. Tietenkin samalla minäkin muutuin myös samanlaiseksi "luuseriksi", ja entiset suositut kaverini alkoivat pilkata nyt myös minua.   Marya on  myös maanikko, ymmärrän myös tuonkin puolen kun itselläkin tämä bipolaarihäiriö on. Listaa voisi vaan jatkaa ja jatkaa. Mutta kuitenkin; tätä kirjaa suosittelisin kuitenkin KAIKILLE syömishäiriöstä kärsiville. Tämä on yksi aidoimpia ja rehellisimpiä kirjoja mitä olen koskaan lukenut. Se kertoo Maryan tarinan, sellaisena kuin se on, yhtään sitä kaunistelematta. Tämä kirja voi todella myös pysäyttää miettimään omaa tilannettaan ja koko syömishäiriön hulluutta. Ja koska Marya osaa todella kirjoittaa (on freelance-kirjoittaja) niin hänen oma tulkintansa myös koko syömishäiriön luonteesta; yhteiskunnan vaatimuksista, omista henkilökohtaisista vaatimuksista, perheen vaikutuksesta, ovat erittäin mielenkiintoisia, koska hän ei vieritä syytä ainoastaan näille tahoille (vaikka niillä on ollutkin suuri vaikutus) vaan hän astuu esiin ja myöntää että hän halusi myös nähdä. Että mitä tapahtuisi. Tämä kirja saattaa on olla myös hyvin rankkaa luettavaa, osittain myös siksi että teksti on alusta loppuun rehellistä ja kaunistelematonta. Se on tosin myös se syy miksi tämä on ehdoton lemppari. 

Monet muut syömishäiriöstä kertovat kirjat mitä olen lukenut ovat suorastaan ärsyttäneet juurikin siksi, että syömishäiriötä yritetään kaunistella vähän turhankin paljon, kuten myös koko paranemisprosessia ja lopputeksteissä henkilö on vain toipunut ihan täysin ja elää normaalia elämää ja sekin saatetaan kertoa vain parilla lauseella. Ja ne nimet ovat kaikki tätä luokkaa; "Lasilintu", "Siskoni enkeliluinen tyttö" jne. Tiedän että anoreksia on rankka sairaus, olen sitä itsekin sairastanut, mutta jos syömishäiriötä kaunistellaan liikaa niin se ei suinkaan auta vaan tekee enemmänkin päinvastaisen vaikutuksen. Sitä haluaa ainoastaan enemmänSyntyy pro-ana sivustoja, anoreksia alkaa kuulostamaan ihmeelliseltä ja taianomaiselta asialta ja ajatus siitä elämäntapana saattaa tuntua olevan aivan ok. Unohdetaan kokonaan se asia että mitä sitten jos se lähteekin käsistä, ja yhtäkkiä oletkin matkalla kohti nälkiintymiskuolemaa ja vaurioitat kroppaasi niin monella tavalla että saatat kuolla heti tai vasta myöhemmin. Tämä tosin saattaakin sopia monille, anoreksia on hyvin perseestä ja tekee hyvin hulluksi. Itse halusin tuona aikana monesti kuolla. Mutta kovin moni ei ymmärrä sitä että ellei se tapa heti, niin se saattaa vaurioittaa silti elimistöäsi pysyvästi. Ei ehkä niin dramaattista, mutta muuttaa loppuelämäsi täysin. Itellä on joskus  sydämen sivuääniä, on kilpirauhasen vajaatoiminta ja rasitusvammoja liiasta treenaamisesta.  

Anteeksi hirvittävä paasaus. Toisinaan mä sanon asiat vähän liiankin suoraan. Se ärsyttää monia, piristää joitakin, saa toiset suuttumaan ja toisissa leimahtaa suorastaan viha ja toisia se pelkästään ilahduttaa. En halua vain kaunistella asioita. Se ei tarkoita ettenkö ymmärtäisi sitä tuskaa mitä syömishäiriö tekee, koska sitä samaa tuskaa minäkin kannan. Itse pystyin oikeasti alkaa paranemaan vasta kun lopetin koko syömishäiriön ihannoimisen, kokonaan. Se oli yllättävän vaikea askel. Mutta se on tarpeellinen askel kohti terveempää elämää. 

Elämä ilman syömishäiriötä, millaista se olisi/on?

En osaa vielä sanoa. Paljon olen päässyt eteenpäin. Paljon on vielä matkaa. Tuo äskettäinen oivallus kun paino meni alle alarajan oli melkoisen dramaattinen hetki elämässäni, koska tämä taisi olla ensimmäinen kerta elämässäni kun koin ettei minun tarvitse laihtua enempää.  Toki SH kuiskutteli silti korvaan että "Laihdu vielä vähän!", mutta samaanaikaan todella tajusin että jos laihdun vielä tästä, niin naiselliset muotoni katoavat, luut alkavat törröttää ja habitus alkaa näyttää jo hieman sairaalloiselta, kun ottaa huomioon lihakseni. En halua olla enää luuranko lihaksilla. Mutta samalla koko ajatus tuntui myös hirveältä, tukehduttavalta ja paniikinomaiselta: miten mä voin selvitä jos en voi LAIHDUTTAA? Mä olen laihduttanut aina. Se on aina ollut lohduttava ajatus, että jos asiat menee päin prinkkalaa niin ainakin voin aina laihduttaa ja saada asioihin taas hallinnan ja kontrollin. Tai ainakin illuusion siitä. Syömishäiriöstä luopuminen on hyvin vaikeaa. Koska se on aina ollut paikalla. Tietenkin se on johdattanut minut läpi helvetin, mutta kuitenkin aina se on ollut paikalla ja olen voinut turvautua siihen, jos kaikki muu on mennyt mönkään. Mutta toisaalta, vaikka olen täysin valmis, koko sielullani irtautumaan syömishäiriöstä, niin en vaan tunnu osaavan syödä edelleenkään tarpeeksi, vaikka kuinka yritän. Enkä ainakaan tarpeeksi monipuolisesti. Vaikka olen kuinka yrittänyt. Se on edelleen tunnustelua: kuinka paljon pitää syödä päivässä että paino pysyy samana. Tämän viimeisimmän ison laihdutusprokkiksen aikana mulle kertyi taas lanugoa, varsinkin poskiin, mulla on tavallaan taas pieni haalea parta (mitä ei silti onneksi näe jos ei nyt aurinko paista suoraan päin pläsiä). Selässä on myös. Natrium-kalium arvot oli retuperällä vielä jokin aika sitten. Ja tämä masentaa aika paljon, koska ensimmäistä kertaa elämässäni laihdutin kuitenkin mielestäni oikeasti terveellisesti ja maltillisesti. Mutta tiedän että osa saattaa johtua myös kilpparin vajiksesta ja siitä että oikean hoitotasapainon löytämisessä meni aikaa. Sillähän mä paisuinkin noihin 88kg lukemiin kun sitä ei oltu diagnosoitu ja paino kerääntyi pikkuhiljaa. 

Mutta silti uskon että suunta on oikea.

Mutta millaista toivoisin sen olevan? Elämä oikeasti vapaana syömishäiriöstä?

Toivoisin että voisin ostaa toisinaan jäätelön miettimättä sitä sen enempää. (Edellisin Magnum Infinity minkä ostin sisälsi 240kcal ja laskin sen mukaan niin, että en mene yli kulutuksen). Haluaisin vain ostaa joskus vaan jätskin ja olla piittaamatta pätkääkään että paljonko siinä on kaloreita. Haluaisin pitää taukoa treenistä toisinaan ihan hyvällä omallatunnolla, jos kroppa prakaa jollain tavalla ja antaa sen palautua vain rauhassa. Haluaisin mennä kylään tai ravintolaan miettimättä paljonko mitäkin on missäkin. Haluaisin katsoa itseäni peilistä sellaisena kuin olen ja tiedostaa vartaloni hyvät puoleni, mutta myös huonommat puoleni, kuitenkaan tarttumatta niihin liikaa. Haluaisin osata korostaa vartaloani vaatevalinnoilla edukseni, enkä keskittyä ainoastaan peittämään epäkohtiani. Mennä kesäisin rannalle ja nauttia olostani ilman stressiä, ajatellen että olen vain yksi nainen muiden joukossa ottamassa aurinkoa. Haluaisin tuntea ylpeyttä kropastani, että kuinka olen pystynyt muuttamaan sitä treenillä ja kovalla työllä. Iloita siitä aidosti. Enkä takertua aina niihin asioihin jotka vaativat edelleenkin parannusta. Jotka tuntuvat samalla mitätöivän myös kaiken muun kehityksen. Haluaisin tuntea olevani vahva ja tasapainoinen ihminen, ilman syömishäiriötä. Että saan elämääni hallinnan täysin muista asioista kuin syömishäiriöstä. Haluaisin että asenteeni ruokaan ja treenaamiseen muuttuisi vieläkin terveellisemmäksi. Haluaisin päästä myös eroon ruokien päivittäisestä merkitsemisestä Kalorilaskurissa ja luottaa siihen että osaan syödä kun on nälkä ja tarpeeksi, ja että toisinaan osaisin myös herkutella kohtuudella. Ja pitää painoni tasaisena ilman että laskisin kaikenmaailman ravintotaulukoita; paljonko protskua, paljonko hiilareita, paljonko rasvaa? Että osaisin mennä vain kehon ehdoilla; että mitä se milloinkin tarvitsee. Eniten kuitenkin kaikista haluaisin oppia pitämään itsestäni. Ehkä aikanaan, ehkä, ehkä jopa oppia rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen, vikoineni, kaikkineni. Se on se "ultimate goal". Olla oikeasti onnellinen.

Mutta tässä ensimmäinen kysely -ja vastausosuus! Lisää tulossa myöhemmin...

2 kommenttia:

  1. Hyvä postaus jälleen kerran, mutta haluan muistuttaa että anoreksiahan ei ole kontrollia, vaikka niin luulee aina.
    Kontrolliahan on että osaat pitää huolta itsestäsi ja osaat säädellä jaksamistasi; tarpeeksi ravintoa, lepoa jne.

    Tsemiä taas täältä <3

    VastaaPoista
  2. Kiitos VM <3 Mulla juuri suurin kompastuskivi on edelleen se, että vaikka tiedän että syömishäiriö ei ole kontrollia niin mä sorrun siihen ajatukseen silti aina, kerta toisensa jälkeen :( Kun tulee masennus/hypomaanisia kausia, niin ruokailu ja treenaaminen kulkee aina vieressä käsi kädessä; hypossa treenaa jumalattomia määriä ja syö kuin terminaattori, masentuneena ahmii/ei syö mitään eikä treenaa. Mä oon niin tottunut pääsemään yli romahduksista laittamalla ensin ruokailut ja treenit taas kondikseen että en enää osaa muuta tapaa. Mikään muu ei vain motivoi tarpeeksi nousemaan masennuksen syövereistä kuin ne paniikkiajatukset että lihon, lihakset lähtee, syön mitä sattuu, ahmin, en ole treenannut ja usein tuosta paniikista lähtee ensimmäinen aloite pois romahduksesta ja alan vain väkisin treenaamaan vaikka itku kurkussa. Ja treenin jälkeen sitten on tietenkin voittajaolo ja taas uskon samaan valheeseen: elämässä on hallinta kun teen terveellistä ruokaa, merkkaan kalorit, suunnittelen liikunnat ja siinä ohessa alan taas jaksamaan muitakin arkisia asioita. Mä en oikein tiedä että miten syömishäiriökäyttäytyminen menee muilla kaksisuuntaista sairastavilla, mä vaan tunnun olevan ihan loukussa tämän asian kanssa kun aina se kulminoituu samaan asiaan, uudestaan ja uudestaan. :'(

    VastaaPoista