tiistai 28. elokuuta 2012

Hiilari, hiilari, näytä sarves!

Noniin, nyt voisi vihdoinkin polkaista tämän blogitekstin alulle!

Mä olen pidemmän aikaa miettinyt hiilihydraatteja ja kaikkea sitä hössötystä mikä niiden ympärillä pyörii. Karppaajille hiilarit ovat kaiken pahan alku ja juuri. Toisille hiilarit ovat vain hiilareita. Mitä väliä hiilareilla oikein on, jos muuten syö hyvin? Eikö hiilareita tulisi syödä, eikö niiden pitäisi olla pääasiallinen ravinnonlähde? Pohditaan perunaa ja sitä että onko vanha kunnon perunakin vain oikeasti paha tärkkelyspitoinen lurjus, joka vain ratsastaa "vanhan kansan" hyvällä maineella? Hiilaria väännellään ja käännellään. Linjama tuntuu olevan joko puolesta tai vastaan. 



Harmaata aluetta ei tunnu useinkaan löytyvän. 

Koska mulla on tuo kilpparin vajis, niin mulla hiilareiden merkitys on korostunut. Yhteen aikaan olin fanaattinen karppaaja. Kilpparioireet katosivat, olo oli ketoosissa paljon energisempi. Aloin vieroksumaan hiilareita. Lopputuloksena tukkaa alkoi lopulta lähteä päästä ja treeni ei kulkenut. Tajusin että tarvitsen hiilareita. Ja ymmärsin myös sen asian, että myös tarvitsen hiilareita. Olin tullut sokeaksi asialle, olin alkanut ajattelemaan, että karppaaminen on ainut oikea tapa elää. Ohitin tyynesti mm. sellaiset asiat, että en voinut ostaa hedelmiä koska niissä on....hiilareita! Aiemmin syynäsin vain kaloreita, nyt syynäsin lisäksi myös hiilareita. Ja tajusin että niitä on kaikkialla. Ruokavalio oli yksipuolinen, koska vahdin edelleenkin myös kaloreita. Siinä ei kovin montaa ruoka-ainetta jää jäljelle mitä "saa" syödä jos syynissä ovat sekä hiilarit että kalorit.

Tuossa vähän aikaa sitten jouduin menemään rahasyistä (tai sen puutteellisuudesta) johtuen pari viikkoa vanhoilla eineshötöillä, mitä söin ennen ruokaremonttia ja laihdutusrupeamaa. Laihduin 1,5 vuodessa yli 30kg ja nyt painoni on normaalilukemissa (mutta ei myöskään alipainossa!). Kun kilppari oli diagnosoimatta ja olin sen seurauksena aina kuolemanväsynyt ja masentunut, niin makasin sohvalla ja mätin ruokaa kitaani. Paisuin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti ylipainoiseksi, hidastunut aineenvaihduntani vain nopeutti asiaa. Nyt kun palasin taas kahdeksi viikoksi vanhojen hiilarihöttöjen pariin, niin vastaan tuli kaikenlaista jännää. Ensinnäkin energiatasoni romahtivat. Virtaa ei meinanut piisata oikein mihinkään. Treenikään ei kulkenut vanhaan malliin. Toisaalta nukuin paremmin ja se oli tervetullut asia. Kilpparioireet taas pahenivat (aivosumu, raajojen kylmyys) ja mielialat vaihtelivat. Aluksi en yhdistänyt sitä itse ruokaan. Paitsi eräänä päivänä, kun olin lähinnä löhöillyt ja ollut väsynyt ja apaattinen. Ja Lidlistä tarttui mukaan Jelly Beans-karkkeja. Kun aloin napsimaan karkkeja, niin huomasin että mieliala nousi raketin lailla! Yhtäkkiä olin taas täynnä energiaa ja touhusinkin jonkinaikaa. Kunnes tuli kräshäys. Mieliala romahti jälleen. Ja siitä alkoi kierre "pakko saada suolaista, pakko saada makeaa" ja yhtäkkiä huomasin taas että ahmiminen oli tehnyt comebackin. Olin (?) nälkäinen kokoajan. Jääkaappi pyöri mielessä ja napsin sieltä sitä sun tätä. Ihmettelin asiaa, koska olen jo pitkään syönyt vain ruoka-aikoina ja välipalanikin ovat olleet terveellisiä. Ja yhtäkkiä tuntui että olin taas se tyttö bulimian kourissa (paitsi miinus oksentelu) ja jääkaappi huhuili nimeäni. Vätys, itsekuriton luuseri.



Kokeilu on ohitse ja olen palannut jälleen ns. "normiruokavaliooni". Se ei ole mikään spesiaali ruokavalio; suosin täysiyvää, perunakin kyllä passaa, teen ruokani pääasiassa itse ja yritän syödä säännöllisesti. Proteiinia tulee erityisesti salipäivinä runsaammin. Toisinaan syön pastaa ja riisiä, mikään ruoka-aine ei ole kielletty. Tärkein asia ruokavaliossani on se, että vältän eineksiä ja pyrin tekemään ruoan itse.




Ja nyt pääsemme siihen mielenkiintoiseen asiaan, siihen että miten hiilareita voisi pohtia syömishäiriön kannalta. Vaikuttavatko hiilarit ahmimiskäyttäytymiseen? Ennen tätä prokkista en osannut kokata, en pätkääkään. Lisäksi olin vielä pari vuotta sitten kasvissyöjä. Siinä ei ole mitään pahaa, paitsi että koska en osannut kokata, niin söin lähinnä pinaattilättyjä ja muuta pakaste/einesruokaa mitä kaupoista löytyi. Elin siis eineksillä. Ja light-limsalla. Jonka makeus lähettää aivoille signaaleja että ravintoa on tulossa, mutta keho hämmentyy koska mitään käyttökelpoista ei tulekaan. Ja aivot alkavat vaatimaan oikeaa ravintoa, tuntiessaan tulleensa huijatuksi.

Ahmimisolot ovat helpottaneet paljon sen jälkeen kun olen alkanut syömään säännöllisesti ja välttämään nopeita hiilareita ja piilosokeria. Olen energinen, jaksan treenata, en joudu kärsimään nälästä ja voin kaikinpuolin paremmin. Olen vihdoinkin tajunnut, että on mahdollista olla hoikka myös ilman että joutuu kärsimään jatkuvasta nälästä. Aikaisemmin olen luullut että se on nimenomaan sen edellytys, hinta joka pitää maksaa.

Niinkuin "paastoa ja ahmi"-aikoinani ja bulimisina kausinani. Silloin yritin nimenomaan olla syömättä päivällä, koska tiesin että tulen kuitenkin ahmimaan illalla. Mieleeni ei edes tullut, että ehkä ahmimishalujani saattoi osaltaan vahvistaa myös se, että mitä syön (tai en syö). Ajatus vaikka kunnon aamupalasta tuntui hullulta: miksi ottaa lisäkaloreita heti aamusta!?!? Söin myös erilaisia kevyt-einesaterioita (kaloreita vain vajaa 300!!), huutaa paketti ja ajattelin että tämä riittää ja nyt olen täynnä. Minun on oltava. En ollut. Suosikkini oli kalapaistos. 270kcal. Seitipala ja muusia, pari porkkanaa. Tarpeeksi hyvä päivällinen. Paitsi että annoksessa ei ole nimeksikään ruokaa (annos on naurettavan pieni kenelle tahansa), eikä se sisältänyt minkäänlaisia ravintoaineita, vaan ainoastaan nopeita hiilareita. Ja nälkä palasi entistä kauheampana muutaman tunnin jälkeen. Verensokerit nousivat hetkellisesti ja sitten romahtivat. Kärvistelin nälässä ja yritin olla ahmimatta. Kehoni oli joutunut kantamaan minua päivän ilman kunnollista polttoainetta ja nyt ulvoi ravintoa. Minä ajattelin olevani heikko ihminen, koska en voinut olla ajattelematta ruokaa. Ajattelin etten koskaan pääse "ihannepainooni", en. En, koska mulla on näin paska itsekuri. Ja loppuillasta ahmin.


Nyt jälkeenpäin pystyn tajuamaan kuvion myös ravitsemuksellisessa merkityksessä. Ei aamupalaa ja aamu lähtee käyntiin jo heti alkuun katastrofaalisesti. Lounaaseen mennessä nälkä on jo huutava (varsinkin jos on ahminut itsensä ähkyyn edellisiltana ja keho kaipaa lisää) ja sitä syö vain ihan vähän. Verensokerit nousevat hetkellisesti ja romahtavat sitten uudelleen. Pääsee koulusta. Verensokerit seilaavat pohjalukemissa. Syön muutaman sadan kalorin aterian. En ymmärrä sitä asiaa, että vaikka olen kasvissyöjä, niin tarvitsen silti hyviä proteiininlähteitä. Proteiinia joka täyttää, tasoittaa verensokereita ja on tärkeä osa ruokavaliota. Syön pienen ateriani täynnä nopeita hiilareita ja olen innoissani siitä, että olen selvinnyt näin vähillä kaloreilla tähän asti. Kunnes nälkä iskee kunnolla. Ja alkaa jälleen taistelu siitä, etten sortuisi ahmimaan. Vaikka keho on ihan kaaoksessa ja kaipaa ravintoa ja ensisijaista nopeaa ravintoa. Eli niitä hiilareita. Ja sen jälkeen lisää, koska verensokerit ovat ihan sekaisin ja pomppivat nyt ylösalas. Ja paha pyörä senkun pyörii.

Ajattelin silloin, että kaikki johtuu vain siitä, että minulla ei ole tarpeeksi itsekuria. Tiesin ravinnosta paljon, tiesin kaikkien ruokien kalorimäärät ulkoa. Tiesin paljonko palaa kaloreita missäkin liikunnassa. Mieleeni ei edes tullut, että osa ongelmasta saattaa olla myös siinä että mitä/miten syön. Ajatellen sitä että ruoka ja liikunta olivat olleet pakkomielteeni 13-vuotiaasta asti, kun ensimmäisen kerran sairastuin anoreksiaan. Ajatusmaailmassani säännölliset ruoka-ajat olivat suurinpiirtein sama asia kuin ahmiminen. Paha asia, lihottava asia. Vuosikausia heiluin tuossa limbossa, vakuuttuneena siitä että olen vain heikko.

Opettelu säännölliseen syömiseen oli vaikeaa. Varsinkin aamupala. Tuon 1,5 vuoden aikana jouduin kyseenalaistamaan kaiken sen mitä "tiesin". Tajusin että en tiedä oikeanlaisesta syömisestä yhtikäs mitään. Olin toki tajunnut sen jo aiemmin. En ymmärtänyt miten joku voi syödä vain yhden pullan päiväkahvilla ja jättää siihen. Minun olisi ollut pakko syödä vähintään viisi, salassa katseilta.

Toinen vaikea asia oli opetella syömään tarpeeksi. Olla jättämättä aterioita väliin, päästä eroon ajatuksesta että "pankittaa kaloreita". Opettelu oli pientä ja hiljaista ja tuskastuttavaa. Mutta pikkuhiljaa ruoasta alkoi tulemaan ystäväni, ei viholliseni. Aloin kiinnostumaan yhä enemmän siitä, että mikä on oikeasti terveellistä. Kilpirauhasen vajaatoimintani vauhditti tätä ajatusta. Ensimmäistä kertaa elämässäni halusin tehdä itselleni hyvää, syödä terveellisesti, pitää itsestäni huolta. En siihen tapaan kuin ortorektisina aikoinani. Jolloin "terveellisesti syömiseni" oli lähinnä pakkomielteistä ja lopulta kelpuutin vain harvoja ruoka-aineita, niitä jotka täyttivät "kriteerit". Aloin hakemaan makuja. Mikä maistuu hyvältä? Miten jonkin saa maistumaan hyvältä? Jos laitan tähän hieman ruokakermaa niin onko se paha asia? Jos syön jäätelön keskellä päivää niin onko se paha asia? Katsooko joku minua ja miettii, että "Hyi, epäterveellistä!". Tuleeko joku mummo sanomaan minulle että "Hetki huulilla, ikuisesti lanteilla?". En välitä enää.

Pääsin ulos "laatikostani". Tajusin että terveellinen syöminen ei ole sitä, että syö ainoastaan terveellisiä ruokia. Että pysyy "ruodussa". Terveellinen syöminen on sitä, että syö kaikkea kohtuudella. Terveelliseen syömiseen kuuluvat myös toisinaan kohtuulliset määrät herkkuja. On ihan ok syödä joskus jäätelö puistossa, se pulla kahvitunnilla, nauttia hyvästä ruoasta illanistujaisissa hyvällä omallatunnolla. Sitä ei tarvitse häpeillä, herkuttelun ei tarvitse olla yksityinen ahmimissessio poissa katseilta, täynnä syyllisyyttä. En ole paha, heikko tai huono ihminen jos päätän yhtäkkiä ottaakin kanasalaatin sijaan pizzan. Jos tekee mieli. Terveelliseen syömiseen kuuluvat kaikki nämä asiat.


Tänään ruokalistalla on salin jälkeen keitetyt perunat, jauhelihakastike ja vihanneksia. Ihan perusruokaa. Eikä siinä ole mitään pahaa. Joku voisi ajatella että HUI! perunat=tärkkelystä, ruskea kastike=vehnäjauhoja!! Ei. Olen mennyt koko elämäni erilaisilla "säännöillä" ja "ohjeilla" mitä tulee ruokailuun. Tiedän että tästä ateriasta saan mahani täyteen, kehoni saa hiilihydraatteja, jota kehoni kaipaa salin jälkeen ja proteiinia joka auttaa lihastenkasvua. Plus vihannekset. Huomenna voisi taas päräyttää vaikka kana-kasviswokin.

Me syömishäiriön sairastaneet usein sorrumme siihen, että mietimme liikaa, analysoimme liikaa ja lopulta se alkaa kääntyä meitä vastaan. Hyvänä alkanut suunnitelma alkaakin muuntua joksikin ihan muuksi. Tulee sääntöjä, rajoituksia ja lopulta pohdimme ihan liikaa ja koko suunnitelma kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Kyllä, olen erittäin iloinen että olen vihdoinkin löytänyt oikeasti terveellisen syömisen. Ja kyllä, toisinaan meinaan lipsahtaa ylianalysoinnin puolelle. Kyse on siitä tasapainosta. Jota haen, edelleenkin. Koko tämä blogi on omistettu sille asialle.

Mutta halusin nyt tässä pohtia tätäkin asiaa laajemminkin. Kertokaahan mietteitänne kommenttiboksiin, jos sellaisia tuli mieleen tekstin myötä! :)

Minä lähden nyt sinne salille, joten se on moro!

8 kommenttia:

  1. On ihan totta että tulee helposti analysoitua, laskettua, mietittyä, pohdittua... Kunnes ahdistuu ja syömisestä ei meinaa tulla mitään.
    Ruoka on ruokaa, siitä saa energiaa jotta jaksaa.

    Oon itekin kokeillut kaikenmaailman dieetit ja silti sitä vaan palannut niiden perunoiden pariin.

    Tärkeintä on tässäkin asiassa se klisee että kaikkea kohtuudella, eikä kannata tehdä mitään sääntöjä tai kieltoja syömisen suhteen, koska ne johtaa ahmimiseen tai johonkin muuhun.

    Hyvä postaus!

    VastaaPoista
  2. Tuo on muuten totta! Mullakin on yllättäen ahmiminen vähentynyt myös senkin takia, että luovuin "herkuttelupäivistä" ja sen sijaan mulla on lupa syödä jotain pientä hyvää, jos sellainen tilaisuus/olo iskee. Näin pystyn paremmin syömään vain pienen määrän, muuten mätän kitaani koko maailman ähkyyn asti, jos se on jokin tietty päivä...kun kerran "saa syödä" :/

    Ajattelin että en ikinä pääse eroon ahmimisesta, että olen sidottu siihen koko loppuelämäni, mutta vihdoinkin olen alkanut löytää tapoja irrottautua siitäkin :)

    Hassua on myös se, että kaiken tämän väännön ja käännön jälkeen se vanha kunnon ruokaympyrä ei tunnukaan olevan yhtään pöllömpi tapaus! :D

    VastaaPoista
  3. Sä olet niin löytänyt sen oikean ajatuksen ja asenteen ruokaan!!!! Ruoka on "vain" ruokaa ja sitä keho tarvitsee voidakseen hyvin! Mä olen niin onnellinen sun puolesta :)

    Sen kun osaisi itsekin sisäistää, mutta kun se on laihduttaessa niin hankalaa juurikin siksi että pitää tuijottaa niitä kaloreita ja ruuan koostumuksia että saisi sen painon putoamaan. Kenties se on helpompaa siinä vaiheessa kun on päässyt sinne tavoitepainoon eikä tarvitse enää "pingottaa" niin kamalasti sen ruuan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos NellaNalle!! :) <3 Laihduttaessa nuo kalorit ja makrot tietenkin pyörivät enemmän päässä, mutta oon huomannu yhden aika hassun jutun sen jälkeen kun pääsin painonhallintavaiheeseen, eikä kiloja tarvinnut enää lähteä. Aloin syödä hieman enemmän ja en stressannut enää niin paljoa ja liikuntakin sai taas uutta potkua kun kroppa sai tarpeeksi ravintoa, niin arvaas mitä tapahtu?

      Paino meinas alkaa putoamaan melkein väkisin! O_o Ensin kun oli pari kuukautta hinkannu ja hinkannu ja se oli vain parista kilosta kiinni. Olin syönyt liian vähän ja siksikin paino oli junnannut! Olisin päässyt niiiin paljon vähemmällä jos olisin tajunnut jo aikaisemmin tämän... Mutta "Motivaatiokuurin" kautta siihen tavoitepainoon sitten pääsinkin kun nostelin kaloreita ja treenasin, mutta huomioiden myös lepopäivät :) Nyt yritän hokea sekä painonpudottajille että tavoitepainoon päässeille, että muistakaa syödä tarpeeksi! :)

      Poista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  5. joo no on meillä xbox ja e:n pikkuveli jolta saa paljon pelejä lainaan. En vain ole pelannut mitään kuukausiin, en ole saanut mielenkiintoa heräämään mikä harmittaa.. Lemppareita ovat god of warin ja dantes infernon tyyliset pelit, prototypet, kaikki missä pääsee kovaa ja pelintekijät ovat panostaneet liikkuvuuden helppouteen. Toiset suosikit ovat älyä vaativat pelit, mieleen tulee vai portalit. sitten tulee pelattua perus CODeja ja GHita poikkiksen kanssa jos hän innostuu. jos noista tuli mieleen jotain mitä suositella niin kerro ihmeessä :) pelaaminen on ihanaa, varsinkin kun tarrautuu siihen täysillä niin stressitasot laskee heti. Se on jännä et on todettu räiskintäpelien rauhoittavan..

    VastaaPoista
  6. En oo aikoihin lukenu tekstiä joka olis ollut niin paljon täynnä asiaa ja järkeä. Sun blogi ja tekstit antaa mulle voimaa parantumiseen ihan hirveesti, oon pohdiskellut just näitä asioita omassa mielessä mitkä sä toit esille tässä postauksessa. Ja päätynyt ihan samaan loppuratkasuun mihin säkin :)

    Oon onnellinen että oot löytänyt terveen suhtautumisen ruokaan- meille elintärkeeseen asiaan. Niin kun jo joku sano ruoka on ruokaa. Yli analysointi, kiellot, rajotukset, kontrollointi... ei ne kuulu syömiseen. Ihmisen keho kertoo mitä se tarvitsee, turha meidän on siihen mennä puuttumaan. Puuttumalla luonnollisiin kehon signaaleihin on taattua saada aikaan ainoastaan pahaa. Meidän pitäisi luottaa enemmän siihen miten kroppa kertoo toimimaan, eikä tehdä jatkuvalla syötöllä sitä vastaan.

    VastaaPoista
  7. Mä en olekkaan lukenut tätä tekstiä aijemmin kuin nyt vasta.
    Tämä herätti mussa oikeasti paljon ajateltavaa. Itse pyörin tuossa samassa kehässä, tosin nyt olen pienen pätkän taas kokkolassa hoidossa, niin saan kierrettä vähän katki. Kaikki se pakonomainen ruuan ajattelu ja ne hirveät mieliteot. Ei niihin uskalla kiinnittä oikeasti huomiota, kun buliminen kierre on pahasti päällä. En ainakaan uskalla edes itselleni myöntää paljonko olen pahimpina päivinä syönyt.. Nyt pitäisi löytää oikeasti se halu tehdä itselle hyvää ja sallia ruoka. Ei se tapa, ruokaa on pakko syödä että pysyy hengissä ja jaksaa tehdä normi arkiasoita yms..
    Olen luullut kauan että tiedän paljon ravinnosta ja ravitsemuksesta, mutta totuus on että elän jossain harhamaailoissa. Omat uskomukseni ovat täysin tuulesta temmattuja. Pitäisi varmaan oikeasti uskoa sitä ravitsemusterapeuttia ja kuunnella oikeaa, aitoa ravitsemustietoa. Nyt uusin korvin...

    Kiitti paljon tästä tekstistä. Aihe laittoi todella ajttelemaan.. Elän muutoksessa ja ehkä mun olisi nyt korkea aika ottaa neuvoista vaaarin ja kokeilla kotonakin sitä säännöllistä syömistä ja katsoa mihin se johtaa.. Ei ilman kokeilemista tiedä mitä seuraa..

    Paljon voimia ja jaksamista sulle :)

    VastaaPoista