perjantai 12. lokakuuta 2012

(Yksi) totuus syömishäiriöstä

On jotain, mikä iski mua hiljattain päin pläsiä. Jotain mihin en ollut varautunut, jotain minkä ajattelin olevan jo ohitse, mitä en enää tee. Tajusin, että olin jälleen sortunut "romantisoimaan" syömishäiriötä.

En tiedä missä vaiheessa olin siihen lipunut (jälleen). Olen syönyt tarpeeksi ja monipuolisesti viimeaikoina (ehkä vähän liiankin tarkasti). Mutta ehkä sen takia en ollutkaan asiaa aiemmin huomannut. Koska en silti noudattanut syömishäiriöistä käytöstä, joka tähtäisi laihtumiseen. Mutta mietin sitä.

Mikä se asia oli, joka sitten iski päin pläsiä? Marya Hornbacher:in kirja"Elämä kateissa -Kertomus anoreksiasta ja bulimiasta". Aloitin sen taas, nyt kun se on omana. Usein kun luen sitä kirjaa, niin joudun samalla katsomaan itsekin peiliin. Tällä kertaa peiliin katsominen tapahtui tässä vähän aikaa sitten, vähän ennen kahdeksaa illalla, kirjan loppumetreillä. Muistin. Yhtäkkiä jälleen taas oikeasti muistin. Muistin syömishäiriön. En syömishäiriötä ajatuksena, ratkaisumallina, mörkönä, riippuvuutena, vaan miltä se tuntui.


Ja mitä se oikeasti oli.


Jotenkin olin taas unohtanut sen. Nyt on ollut poikkeuksellisen raskasta aikaa, asiat ovat pyörineet tiiviisti syömisen ja kuntoilun ympärillä ja se on tuntunut lohduttavalta. Jotenkin koko syömishäiriö ei ole tuntunut viimeaikoina ajatuksena niin pahalta. Kunhan ei ylitä sitä "rajaa". Mitä pahaa siinä on helliä sitä mielessään, jos se auttaa? Jos paino pysyy samana, jos ei liiku övereitä? Muistella sitä kaihoten, muistaen siitä rajatusti vain ne "hyvät asiat" (?!?!?). Muistaa rajatusti vain sen kontrollin tunteen. Ajatellen, että olisipa elämässä jälleen se sama kontrolli ja selkeys (?!?!?). Kaivata sitä. Elämä oli helpompaa, elämä oli organisoidumpaa, elämä oli mitä oli, mutta ainakin tiesi että mitä se on, mitä haluaa (laihtua) ja mitä on valmis tekemään sen eteen (kaiken).

Ja sitten se taas lävähti eteen. Todellisuus. Totuus syömishäiriöstä. Kun jälleen luin nuoresta naisesta jonka paino oli enää vajaa 30 kiloa ja joka teki kuolemaa. Ei muuttumassa eteeriseksi olennoksi, vaan kuolemassa. Kaikkea muuta kuin eteerisenä. (Suosittelen muuten kovasti tätä kirjaa. Kenelle tahansa. Kärsi sitten syömishäiriöstä tai ei.)

Se iski. Jälleen. Muistin. Muistin jälleen ne asiat, jotka olin valikoivasti päättänyt viimeaikoina olla muistamatta.

Seuraava tekstiosio ei ole syömishäiriön kaiholla muistelua ja niitä muistoja jollain (mulle ominaisella) sairaalla tavalla vaalien. Luoja tietää, olen syyllistynyt siihenkin, ihan tässä blogissakin. Myönnän. En ole siitä ylpeä tai tarkoituksellisesti sitä tehnyt. Tajuan senkin asian oikeastaan vasta nyt.

Itse en ole ollut nälkäkuoleman partaalla, en ole ollut sairaalassa letkuruokinnassa, en mennyt yhtä pitkälle, mutta sillä ei ole mitään väliä. Ei yhtään mitään väliä. Tämäkin mun pitäisi jo pikkuhiljaa tajuta, oikeasti eikä vain "tavallaan". Pallotellen edelleenkin asialla, että vielä jos kaikki kaatuu lopullisesti, niin menen pidemmälle kuin koskaan ennen, mun "ultimate-backup plan". Mutta miksi? Syömishäiriössä kun ei jaella mitaleja ja palkintosijoja sen mukaan, että kuka on ollut sairain ja kuka on mennyt pisimmälle. Pisimmälle mennyt kuolee. Niin se vain on. Munkin pitäisi vihdoinkin alkaa tajuamaan, että onneksi, taivaan tähden, se ei mennyt niin pitkälle! Olemaan siitä asiasta iloinen, enkä häpeämään sitä että en onnistunut pyrkimyksissäni, koska ne pyrkimykset tuntuivat johdattavan kohti täydellistä itsetuhoa ja kuolemaa!


Ensimmäisenä muistin nälän. Miltä se tuntui. Ja se ei tuntunut hyvältä. Se raastoi sisuksia ja teki hulluksi. Se ohjasi kaikkea. Nälkä oli elämä. Kaikki pyöri nälän ympärillä. Mitä tehdä, että nälkä menee pois, mitä tehdä ettei sitä ajattele, mitä tehdä, että ei vain syö, mitä tehdä jos se tulee takaisin? Huimaus, levottomuus, kipu, palelu, se tunne kun ei voi olla paikallaan, ei voi, mene aika mene! Mene nopeammin, mene niin että huomenna olen laihtunut! Minä en syö, en syö, en syö, en syö... Ja keinun huoneessa, heijaan vartaloani ja vihaan sitä, vihaan sitä, vihaan sitä...vihaan itseäni. Vihaan niin paljon, niin paljon.

Ei se ollut kontrollia. Se oli häkki, vankeus, tyrmä. Syyttäjä ja rankaisija olin minä ja rangaistus oli kuolema ja elinkautinen. Syntini olivat hirveät, en ansainnut elää, en ansainnut mitään, paitsi kärsimystä ja lisää kärsimystä. Paitsi ehkä sitten jos olisin laiha. Laihempi. Laihin. Sitten ehkä.

Ja kun olin laiha ja laihempi, niin se ei riittänyt. En ollut tarpeeksi laiha, en lähellekään. Peilikuva heijasti mut giganttisena, ällönä läskipossuna. Panikki, paniikki. Pitää laihtua enemmän, nopeasti, voi luoja, auta minua ja anna mun laihtua! Itseinho väänsi sisuksia, sai sapen nousemaan kurkusta ylös, se valtava VIHA, miten paljon vihasinkaan itseäni! Vihasin itseäni vain enemmän, melkeinpä suorassa potenssissa siihen, että paljonko laihduin. Ehkä alussa olin tyytyväinen, jonkinaikaa. Mutta en muista että sitä olisi kestänyt kauaa. Itseviha ja inho ja riittämättömyys tulivat nopeasti perässä ja ahmaisivat mut lopulta kokonaan. Nyt kun alan miettimään, niin en muista oikeastaan mitään hyvää siitä ajasta.

Miten helvetissä olen siis voinut tässä tyynesti vain muistella, että vain laihduin ja se oli....mukavaa?!? Ja myöhemmin... Bulimia. Bulimiakin oli jälleen vääristynyt ajatusmaailmassani. Hiipinyt silloin tällöin ajatuksiini: "Jos oksentaisin vain joskus? Jos syön ihan liikaa? Ei kai se nyt niin kamalaa olisi?". Mutta kun ei se ahmiminenkaan mitään mukavaa napostelua tv:nkään ääressä ollut, vaan ruoan lappomista suuhun viikonloppuisin, tv:n valaisemassa asunnossa, pimeällä ja yksinäisellä paikkakunnalla, ruokaa sisään, lisää, lisää ja sitten ulos ja taas ärrälle hakemaan uutta ruokaa ja sen yrjöämistä pönttöön. Ja ainaista päättämistä että enää en ahmi. Ja tietenkin ahmin. Ja tietenkin oksensin, kunnes rukoilin avukseni kaikkia jumalia. En siksi jos oksensinkin verta ja maailma tuntui pyörivän villisti, vaan siksi että kaikki tulee ulos. Ja taas päättämistä että en ahmi, en syö mitään, nyt se onnistuu, tälläkertaa se onnistuu. Sen on pakko onnistua.




Kavereiden kommentit koulussa siitä, että näytän sairaalta, että olenko varmasti kunnossa? (Kukaan ei tiennyt). Että pitäisiköhän mun mennä kotiin? Ja mä ajattelin vain, että sairaalta, hehheh, joopa joo, sairaalta hyvinkin, menenpäs joo kotiin ja ahmin vähän lisää ja oksennan vähän lisää, eiköhän se olo tästä tokene, joo...

Ja tämä kaikki humahti taas filminä läpi. Se ei ollut kuitenkaan pahinta. Pahinta oli se syyllisyys ja häpeä. Tajuaminen, että olin lipsunut siihen taas. Romantisoinut syömishäiriön jälleen kerran, jäänyt rysän päältä kiinni. Sen asian ymmärtäminen, että mulla on nykyään elämä, jonka jaan mieheni kanssa ja tässä minä vain luen syömishäiriöstä, kaipaan syömishäiriötä ja mietin syömishäiriötä! Että olenko minä päästäni vialla? Häpeä velloi, se kuvotti. Tunsin että on pakko tehdä jotain, nyt samantien (kuin hyvitykseksi). Ensin ajattelin, että nyt syön jotain hyvää. En ahmi, vaan syön jotain hyvää, nyt samantien ja hälläväliä kaloreista; nyt ryhdistäydyn ja otan itseäni niskasta kiinni. Mutta sitten pelkäsin, että alan taas ahmia ja sekään ei olisi hyvä. (Olen hieman ahminut taas viimeaikoina.) 

En halunnut laittaa bensaa liekkeihin, joten kasasin hedelmävadin. Itseasiassa hedelmät tuntuivat melko hyvältä valinnalta kaikinpuolin ja niitä teki mielikin. Terveellisiä hedelmiä, raikkaita hedelmiä, hedelmiä joita en jostain syystä meinaa osata syödä edelleenkään tarpeeksi. (Tai tiedänhän, omena muistuttaa anoreksia- ajoista ja hedelmät ylipäätään muistuttavat muutenkin sh-ajoista ja niistä ajoista, kun päätin että voin halutessani elää ainoastaan hedelmillä, varmasti pystyn. Yeah right, osaan myös levitoida ja halutessani lentää). Söin vielä myöhemmin All Braneja (miettimättä että onko tässä annoksessa nyt 30g vai enemmän. Ajatellen myös sitä, että mitä helvetin väliä sillä oikeasti on?)

Hyvää tässä kaikessa oli se, että todellakin tunsin aitoa häpeää, ehkä hedelmä-paniikki-ajattelu oli hieman ylireagointia, mutta se oli aitoa säikähdystä, suorastaan kauhua ja todellakin heräsin taas asiaan. Ruusunpunaiset lasit tippuivat silmiltä samantien ja menivät pirstaleiksi.

Mutta koska tämä oikein loppuu? Milloin mä pääsen tästä lopullisesti irti? Milloin mä lakkaan lipumasta siihen ajatteluun, että syömishäiriö on jotain maagista, jotain joka ratkaisee aina kaiken? Kyllä, se on hyvä asia, että en enää anna syömishäiriön vedellä naruja, että en enää ryntää sinne kaninkoloon ajatellen että ei tämä oikeastaan ole enää edes mun käsissäni, mutta se mun täytyisi myös tajuta, että kyllä sillä vain on väliä, jos, vaikkakin vain mielessäni, sillä asialla pallottelen? Se on pakenemista, menneeseen tarttumista, se edelleen se sama vanha juoni, mikä ei ole muuttunut miksikään. Mitään lopullista palkintoa ei ole, mitään loppuetappia ja lopullista tyydystystä ei ole, se on kaikki valhetta. Kaikki. Ja jos sitä antaa itsensä ajatella, että sitä voi hallita, halutessaan voi varmasti, niin sitä vain huijaa itseään. Lopulta se kääntyy aina itseä vastaan. Aina.

Kuten taas tajusin. Että ei siinä ole mitään ylvästä, ei mitään mystistä, ei mitään kiehtovaa ja uljasta (niinkuin joskus ajattelin, ajattelin vuosia). Syömishäiriö on karmea, raadollinen sairaus joka löyhkää kuolemalta (jota en ole tajunnut kuin vasta muutamia vuosia) ja se on vienyt multa niin paljon ja edelleenkö kutsun sitä tupaan? Kaiken sen jälkeen?

Olen vihainen. Itselleni. Minä estän itse itseäni etenemästä. Ne ratkaisumallit ovat jossain tuolla, erilaiset tavat pystyä tuntemaan että elämässä on kontrollia, tavat, jotka eivät ole vahingollisia ja eivät tähtää itsetuhoon. Ehkä ne eivät löydy sieltä helposti, mutta siellä ne ovat. Ja aina kun tartun menneeseen ja tartun syömishäiriöön, niin livun vain kauemmaksi niistä.


Anteeksi angstipostaus. Tänään olen vain vihainen. En ole vihainen kenellekään muulle, vain itselleni, syömishäiriölle ylipäätään, sen valheille, sille miten se tuhoaa elämiä, miten se tuhoaa niitä salaa ja pois katseilta. Miten niin moni uskoo, että voi sitä kokeilla, että kyllä sen osaa lopettaa ajoissa (kokeilen vain...), miten niin moni uskoo että ansaitsee sen kaiken kärsimyksen, miten niin moni tarrautuu siihen ja näkee sen oikeana ratkaisuna ja vastauksena kaikkeen.

Miten minäkin sorrun siihen, edelleenkin. Kaiken tämän jälkeenkin, kun olen jo tavallaan "kuivilla". Tekisi melkein mieli huutaa suoraa huutoa.

Mutta pääasia on kai, että taas tämänkin tajusin. Taas jälleen kerran...

Tekisi mieli tuhota myös tuo viimepostauksen runo, mutta... No, nuokin asiat silti kuuluvat menneisyyteeni. Vaikka nyt raivo-olo onkin, että sekin hiteen siitä. Mutta olkoon nyt siinä kuitenkin.

Toivottavasti teksti ei loukannut ketään, täältä tuli nyt aikamoista tavaraa suoraan sielun pimeistä kolkista. Mutta edelleenkin; tämä teksti oli ensisijaisesti vihaa omaa käyttäytymistäni ja omaa syömishäiriötäni kohtaan. Ja syömishäiriötä kohtaan ylipäätään, sairautena. Tämä ei ole henkilökohtainen hyökkäys juuri sinua tai ketään muutakaan vastaan. Tämä on oman totuuteni tajuamista ja se tajuaminen ei tunnu hyvältä; se hävettää, se surettaa, se suututtaa ja saa kyselemään loputtomiin että: MIKSI???

Joku saattaa kysyä, että olenkohan nyt liian ankara itselleni? En tiedä. Mutta sen tiedän, että syömishäiriö on ollut seuranani nyt 14-vuotta ja viimevuodet olen keskittynyt sen lopulliseen kuolettamiseen ja edelleenkin siinä näköjään henki pihisee. Olen ajatellut, että tällaista ei enää pääse tapahtumaan. Ja kun sen tajusin että näin oli taas päässyt käymään, niin se järkytti. Tiedostan, että mun käyttäytymisessä on vielä paljon syömishäiriöisiä maneereita (ja paljon) ja hyväksyn sen, teen töitä sen eteen, edelleenkin, ehkä ikuisesti. Mutta sitä en hyväksy, että sorrun jälleen romantisoimaan sitä. Koska se on aina se kaiken pahan alku ja juuri. Ainakin mulle. Tätä ei pitänyt enää tapahtua. Olin päättänyt sen. Ja tapahtui silti.

Mutta ehkä tämä on hyvä muistutus kuitenkin, pakko se on niin ajatella. Ehkä on hyvä että viha heräsi taas. Ehkä tämä on nyt se potku persauksille, että pystyn vihdoinkin alkaa tosissani harkitsemaan sitä, että lopetan itseni päivittäisen punnitsemisen ja kaloreiden pakonomaisen kirjaamisen K-laskurissa. Moni on sitä ehdottanut ja minä olen aina sanonut, että "En ole valmis, en ole valmis". Koska sitä oikein sitten on valmis?

Mutta lähtökohdat ovat nyt tietenkin hieman erilaiset; paino kävi jo 88 kilossa ja alas on tultu paljon. Se ei ole itsestäänselvyys että se myös pysyy tässä, ettei se lähde kohoamaan salakavalasti. En ole enää 18-vuotias ja riesana on vielä kilpirauhasen vajaatoiminta. Ne ovat vain valitettavia realiteetteja. En voi syödä miten vain.

Mutta voin päättää yrittää suhtautua syömiseen ja vaakaan vähemmän pakonomaisesti. Ne ovat valintoja joita todellakin voin tehdä! Kokeilla herrantähden nyt vaikka edes viikon verran! (muutenkin kuin silloin jos ahmin ja en kirjaa sen takia). Jollain karmealla tavalla ironista onkin se, että itseasiassa laihduttaessa olin itseäni kohtaan paljon lempeämpi ja sallivampi, ongelmat ovat kunnolla oikeastaan alkaneet vasta, kun saavutin tavoitepainon ja siirryn painonhallintavaiheeseen! Laihduttaessa opin ensimmäistä kertaa elämässäni antamaan itselleni "armoa" ja pystyä tiputtamaan painoa hiljakseen, terveellisellä tavalla. Syömishäiriö sai potkua persuksille kaikenaikaa ja kehitystä tapahtui. Ehkä tarkkaavaisuus herpaantui juurikin siinä vaiheessa kun olin tavoitepainossa. Ja se tavoitepainohan on laskenut nyt 5 kiloa siitä alkuperäisestä, laskenut pikkuhiljaa... Ja senkin olen perustellut kuin Runeberg. Ehkä se alapainoraja ei sittenkään ollut kovin hyvä idea? Ehkä mun pitäisi oikeasti lakata miettimästä koko painoa. Punnita kerta viikkoon ja jos se tipsahtaa/nousee yhtäkkiä, niin vasta sitten puuttua asiaan, eikä säätää ja vääntää jos yhdessä päivässä on tullut/lähtenyt muutama sata grammaa. Kun eikös tämä ollut se alkuperäinen suunnitelma....?

Paino vaihtelee päivittäin, se on normaalia, en voi kirjata kaikkia syömisiäni ylös loppuelämääni ja punnita jokaikistä raaka-ainetta ja parkua miehelle jos en tiedä kaikkia grammamääriä ja ravintoainetietoja ja kieltäytyä ostamasta ja kokkaamasta yhdessä hyvää Tikka Masalaa vain siksi koska purkissa ei ole minkäänlaisia ravintotietoja. En voi piiloutua vain ainaisesti sen taakse että: "Muuten lihon takaisin". Koska se ei ole koko totuus. Osa totuudesta on myös pelkoa, pelkoa siitä että menetän hallinnan ja syön itseni hallitsemattomasti takaisin 88 kiloiseksi ja niin käy, jos en visusti varo ja tarkkaile itseäni ja syömisiäni. (On muuten myös toinen malli jossa on aika samanlainen kaava. Nimittäin syömishäiriö. Ohops!)

Olenko edes miettinyt, että ehkä se paino saattaa pysyä samassa, vaikka en sitä pakonomaisesti tarkkailisikaan? Olenko edes antanut sille mahdollisuutta? En ole, en. Ja että se on normaalia että paino vaihtelee viikon mittaan ja että se saattaa itseasiassa olla hieman sairasta ja epärealistista yrittää pitää sitä kaiken aikaa grammalleen samassa? Olisiko hyvää vaihtelua vain syödä ja unohtaa ravintoainetaulukot joksikin aikaa, vaikka kuinka olisi salipäiviä ja vaikka kuinka pitäisi saada proteiinit täyteen? Olisi kyllä, joo.

On aika tehdä valintoja, oikeita valintoja. Eikä vain puhua niistä!

(Tämä teksti on ollut valmiina jo päiviä, en ole vain löytänyt rohkeutta julkaista sitä. Nyt vain vihdoinkin painoin sitä nappia että: JULKAISE. Mun on pakko. Itseni takia. Ehkä myös pienenä toiveena, että tämän saattaa lukea myös joku, joka pallottelee sh-asian kanssa, vääntelee ja kääntelee sitä ja pohtii. Ja päättää tämän tekstin takia olla menemättä sinne, minne minä menin. Silloin tämä kaikki on ollut sen arvoista, tämän tekstin julkaiseminen, vaikka tässä paljastankin asioita, joita ei ole mitenkään helppoa myöntää. Mutta niiden myöntäminen on tärkeää myös itseni kannalta. Ehkä tärkeämpää kuin tajuankaan).

11 kommenttia:

  1. Iso iso hali. Mä saan aina perspektiiviä sun kirjoituksista ja tajuan, että mä olen päässyt kyllä tosi helpolla, etten antanut pirulle koko kättä kun tarjosin pikkusormea.

    VastaaPoista
  2. apua, miksi multa mennyt täysin ohi, että sullakin on täällä blogi! Sauna lämpeemässä, mutta kiitos vinkistä. Aion kyllä perehtyä ajankanssa ja kunnolla (: <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanata vaan että sullakin on nyt täällä blogi ^^ Voin aidosti sanoa, että kirjoittamisesta on ainakin mulle ollut suurta apua! Paljon halauksia muruseni ja rentouttavaa saunaa! :)

      Poista
  3. En muista, mitä kautta blogiisi eksyin. Onneksi eksyin. Nuo samat asiat ovat jollain tasolla pyörineet mielessäni tässä parin viikon ajan. Ja silti vasta nyt todella huomasin ne. Koko ajan yritän päästää irti syömishäiriöstä, mutta samaan aikaan haaveilen siitä tunteesta, joka laihdutuksen pahimmassa vaiheessa vallitsi. Se ihana, mutta niin kamala tunne. Siitä haaveilen, siitä helvetistä, josta yritän päivä päivältä päästä kauemmas. Siitä, jonka kuitenkin tahtoisin unohtaa. Nyt sen tiedostan. Kiitos.

    VastaaPoista
  4. Tekstistä ollu paljon apua.

    VastaaPoista
  5. Iidille ja anonyymille: mukavaa kuulla jos tekstistä on ollut apua :) Tuntee itsensä hyvin nöyräksi, kun tavallaan vain juttelen omista tunteistani ja se tuntuu joka kerta yhtä hämmästyttävältä, kun joku sanoo että raapustuksistani on ollut apua myös omalla kohdalla. <3 Nyt seuraavaan blogitekstiin yritän laajentaa sitä, että mikä on auttanut omalla kohdallani. Yritän myös olla täsmällisempi, en tiedä että voiko tämä olla avuksi muille, mutta kirjoitan niinkuin aina: että miten se on toiminut omalla kohdallani :) Ja toivoa, että jos siitä voisi olla apua muillekin. <3

    VastaaPoista
  6. olen onnellinen, että eksyin tänne jotain kautta, jota en nyt edes muista. kirjoittamasi teksti tulee niin sopivaan väliin että se tuntuu naurettavan determinoidulta. olen juuri tasapainoilemassa sillä veitsenterällä, josta jo luulin hypähtäneeni pois - tämän ikkunan lisäksi toinen, jossa jo olin kirjoittaut otsikon suunnitellakseni viikko-ohjelmaa mahdollisimman nopean laihtumisen tueksi... mutta tämä, kuin myös muut tekstisi (ne jotka olen tähän asti lukenut), saivat heräämään. kaikki tämä on kuin suoraan omaa kirjoittamaani. ihan siitä lähtien, miten sairaus sai käyttäytymään, häpeä, kaikki. ihan kuin joku olisi kaatanut juuri niskaani kylmää vettä, ja se on vain ja ainoastaan hyvä asia! enhän minä sitä helvettiä halua, josta kamalalla taistelulla pyristelin pois. ja lihoin, epäonnistuin, niinpoispäin, mutta en minä silti halua takaisin. katalat, ruusunpunaiset lasit päässäni minäkin valikoin ne "hyvät" puolet niistä ajoista, ja nyt on pakko naurahtaa itseironisesti, koska ei syömishäiriön pauloissa ole hyviä asioita. on vain asioita, jotka saavat sairaan mielen tuntemaan tyytyväisyyttä.
    luulin, että osaisin jäsennellä sanani järkevämmin, mutta en taida osata. silti tämäkin kommentti venähti hävettävän pitkäksi ja tekisi mieli poistaa koko juttu. enpä poista, koska vaikka en paljoa ole oppinutkaan, niin sen ettei häpeä ole hyvä juttu eikä sitä tarvitse kumarrella. joka tapauksessa haluan sanoa vielä sen, että muistutit mua juuri jostain todella tärkeästä ja inspiroit muuttamaan sairaat suunnitelmani terveiksi. tai edes terveemmiksi (en osaa luottaa, että en osaisi kusettaa itseäni). ennen kaikkea, kiitos.

    ps. anteeksi, etten jaksanut käyttää isoja kirjaimia, olisi varmaan mukavampi lukea tuollainen köntsä. tuli vaan sellainen vuodatus että ei ehtinyt.

    VastaaPoista
  7. kiitos, osu ja uppos<3 on hienoa että on kaltaisiasi ihmisiä jotka osaavat tuoda elämäänsä esille tekstiksi, ulosantisi on jotenkin niin valaisevaa..niin parantavaa, tätä kaipasin. Kaikkea hyvää sinulle!

    VastaaPoista