maanantai 12. marraskuuta 2012

Odotukset vs. realiteetit


Terve taas. Täällä Karmakas, totuudentorvi, joka ei vain osaa olla hiljaa.

Tai no, ainakin oman totuuteni. Tässä olen nimittäin viimeaikoina pohdiskellut syömishäiriön odotuksia ja realiteetteja. Ne kun eivät oikein käy yksiin. Mutta kukaan ei tunnu näistä puhuvan, joten ajattelin paljastaa että mitä kaikkea se oikein merkitseekään omalla kohdallani. Ja mitä sen oli tarkoitus olla. Jaan tämän tekstin eri osiin, koska tästä tulikin paljon pidempi teksti, kuin sen tarkoitin olevan. En silti halua poistaa siitä mitään, joten sen sijaan jaoin sen kahteen eri osaan. Ensimmäisessä osassa käsittelen pääasiassa syömishäiriön odotuksia ja toisessa niitä realiteetteja. Toinen tekstiosio on alullaan ja jatkan sen työstämistä. Tulisi melkoisen julman pitkä teksti, jos julkaisin ne kaikki yhdessä pötkössä, joten teen tällä kertaa nyt näin. Lisää on siis tulossa myöhemmin. Ensisijaisesti kirjoitan ja julkaisen näitä kuitenkin itseni takia. Joudun pohtimaan ja kohtaamaan nämä asiat jälleen ja kun julkaisen ne, niin ne ovat jollain tavalla vieläkin todellisempia.

Tästä se siis lähtee.

OSA 1

Nyt jälkikäteen sitä ei osaa kuin ihmetellä, että miten paljon odotuksia voikaan mahduttaa yhteen sairauteen. Kuinka syömishäiriö lopulta tuntui kuin jeesusteipiltä joka korjaa kaiken. Kuinka kaikki olisi vain hyvin kun painaisi tarpeeksi vähän. Kuinka sitä muuttuisi itsekin sillä siunaamalla kun vaaka näyttäisi vihdoinkin niitä toivottuja lukemia. Kuinka kaikki olisi sitten vain paremmin. Enemmän kuin paremmin. Lopulta niissä odotuksissa ei ollut enää paljoakaan järkeä.

Aluksi halusin vain laihtua. Halusin olla pieni keijukainen joka mahtuu taskuun, jonka harteita eivät murheet enää painaisi, vaan kaikki muukin olisi jotenkin taianomaisesti kevyempää sitten. Kadehdittu, vihdoinkin huomattu, ei enää koskaan kiusattu, vaan ihailtu. Sairauden kulkiessa kiskojaan odotuksia alkoi tulemaan vain lisää, sitä mukaa kun syömishäiriö kavensi ajatusmaailmaani entisestään. Siitä tuli kaiken keskipiste ja lopulta ratkaisu kaikkeen. Lopulta syömishäiriön oli tarkoitus muuttaa mut vahvaksi ja räiskyväksi persoonaksi, jonka kanssa kaikki haluaisivat olla. Nokkelaksi, sanavalmiiksi, sellaiseksi jota kaikki kunnioittavat. (Ihan kuin oma luonteeni ja silloinen arkuuteni, jonka takia olin koulukiusattu, voisi muuttua pelkästään laihtumiseni myötä. No, sen piti silti ja silloin se myös tuntui täysin järkeenkäyvältä ja aukottomalta logiikalta). Kuinka kotonakin kaikki paranisi kunhan vain olisin vahva ja laiha (vieläkään en täysin ymmärrä sitä logiikkaa, että kuinka ajattelin olevani sitä vahvempi mitä vähemmän painaisin.) Lopulta päätin että ylipäätään kaikki olisi yksinkertaisesti paremmin kunhan vain olisin laiha. Kuoriutuisin kotelostani uljaaksi perhoseksi ja uusi ja uljas elämä alkaisi. "Vanha elämä" läskeineen jäisi unholaan (vaikka olin laihdutusta aloitellessa täysin normaalipainoinen). "Vanha elämä" tuntui kaikkine heikkouksineen ja virheineen painavan päivä päivältä yhä vain enemmän, lopulta se painoi kuin synti ja siitä oli pakko päästä eroon. Hinnalla millä hyvänsä. Pakkopakkopakko. Muuten kaikki säilyisi samana, minä säilyisin samana ja sitä en kestäisi, en en. Laihtuminen muuttui valinnasta pakottavaksi tarpeeksi ja minä olin ainut joka seisoi pelastukseni tiellä. Minä ja läskini. Raahasin kirjastosta laihdutuskirjoja ja aloin lopulta lukemaan myös anoreksiasta. Siihen aikaan kotona ei ollut nettiä, joten luin siitä kirjoista. Ja aloin haluamaan sitä, janoamaan sitä. Mutta en silti tajunnut sitä, valitettavasti. Anoreksiasta tuli ajatusmaailmassani jokin vahvempi voima, vahvempi kuin minä ja lopulta se muuttaisi väistämättä minutkin vahvaksi. En tajunnut mitä hintaa olin maksamassa ja kuinka maksaisin siitä lopulta enemmän kuin mihin olisin koskaan voinut varautua. Olin varautunut kylläkin siihen, että saatan myös kuolla siihen. Sillä asialla ei taas ollut väliä. Eläminen oli paljon pelottavampaa.


(Parin vuoden päästä sairastuinkin sitten vakavaan masennukseen. Usein syömishäiriö on oire siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Näin se oli ainakin mulla. Syömishäiriö toimi mulla eräänlaisena "stopparina" hetken aikaa, lopulta ne todelliset ongelmat, jotka pillottelivat pinnan alla sinkosivat syvyyksistä ja purskahtivat esille ja kaikki levisi lopulta käsiin. Mutta syömishäiriö ei silti hävinnyt minnekään, se odotteli kärsivällisesti pinnan alla).

Lopulta halusin samaa kuin aluksikin, laihtua. Edelleenkin uskoin että kaikki paranisi kun olisin tarpeeksi laiha, mutta yhä enemmän mun oli laihduttava vain yksinkertaisesti siksi etten kestänyt olla omissa nahoissani. Olla se kuvottava läski. Heikko paska. Anoreksia alkoi saamaan yhä enemmän valtaa, se alkoi kääntyä ja muuttua, alkoi luueuforia, luiden laskeminen ja sen tiedostaminen, että tässä päällä on "läskiä" ja se pitää saada siitä päältä pois. Luut rauhoittivat, läski syöksi ahdistukseen ja aloitin tarpomisen nurinkurinmaahan, jossa kaikki läski (normaali rasva, jota pitää kropassa olla!) oli heikkoutta ja pistävät luut ja se että voi olla syömättä oli todiste siitä, että minä hallitsen tilanteen. Vaikka se hallinta pikemminkin alkoi vain kadota yhä enemmän ja syömishäiriö puhumaan yhä voimakkaammalla äänellä. Ja sitten tuli se päivä kun vaaka ilmoitti että olen "tavoitepainossani". Peilistä mua katsoi se sama läskihirviö. Katsoin vaakaa, katsoin peiliä. Minäkuvani oli siinä vaiheessa jo ihan päin helvettiä, syömishäiriö oli juurtunut kiinni ja näin kaiken vain sen silmin. Ja se mitä näin, oli se että olin edelleenkin se sama  perkeleen läskipaska! Olin laskenut väärin, olen edelleenkin läski! Joten, oli laihduttava lisää. Muuta mahdollisuutta ei enää ollut. Mun oli laihduttava lisää. Tai kuolla yrittäessäni. Ja hyppäsin lopullisesti reunan yli syömishäiriön syleilyyn ja jätin rappusille terveen järkeni, kunnioitukseni itseäni ja vartaloani kohtaan ja ovi kolahti kiinni. Enkä ole ihan täysin vieläkään päässyt siitä syleilystä kokonaan pois.


Mutta mun kohdalla ei tullut suuria Asiaan Heräämisiä, enkä myöskään sittenkään löytänyt itseäni kuoleman portailta. Siksi olen jopa häpeillyt sitä mitä seuraavaksi tapahtui, tässä omassa sairaassa mielessäni. Vaikka nyt jälkeenpäin ajatellen, se oli parasta mitä siinä tilanteessa olisi voinut tapahtua, koska kukaan ei oikein ymmärtänyt että mitä tapahtuu ja kukaan ei osannut asiaan reagoida. Aloin yksinkertaisesti ahmimaan, enkä pystynyt lopettamaan. Aliravittu kroppani huusi ruokaa ja minä söin. Lyhyessä ajassa lihoin niin paljon, että reiteni olivat täynnä sinisiä raskausarpia, koska ihoni joutui venymään nopeaan tahtiin, kun se sitä ennen oli joutunut sopeutumaan laihtumistahtiini. Muistan yhden muiston, kuinka itkin vuoteessani ja huusin äidilleni että olen hirviö. Painoni nousi, kaikki huokaisivat helpotuksesta ja ajattelivat että tämä oli vain jokin hassu kehitysvaihe tai kotkotus ja nyt kaikki on hyvin. Kaikki ei ollut hyvin. Kaikki oli kaikkea muuta kuin hyvin. Kaadoin päälleni lisävihaa, koska epäonnistuin ja mikä pahinta, lihoin. Ja se oli päässäni anteeksiantamatonta. Ja siitä alkoivat epämääräiset vuodet, joiden aikana painoni nousi ja laski, pysyi samana, putosi jälleen ja sitten taas nousi. Paastosin, ahmin, oksensin, ahmin mutten oksentanut ja jälleen paastosin. Unohdin täysin miten syödään normaalisti. Vaikka en ole koskaan tainnut osata syödä ns. "normaalisti", mutta näihin aikoihin unohdinkin senkin vähän. Painoni oli kuin kuriton kakara, jota yritin pitää hallinnassa. Sinkosin anoreksian kautta ahmi-paastoa-käytäntöön, sairastuin bulimiaan ja sitten taas jatkoin ahmi ja paastoa-käytäntöä. Buliminen oireiluni ei kuitenkaan koskaan jättänyt mua  rauhaan ja olin edelleenkin addiktoitunut ahmimiseen. Ahmiminen muuttui enemmänkin BED-tyyppiseksi ja kompensoin tätä sitten vastaavasti paastoamalla. En osaa selittää sitä täysin, että miksi päätin lopettaa oksentamisen. Ehkä eniten siksi, että vihasin sitä suunnatonta epäonnistumisen tunnetta, sitä tunnetta oli tarpeeksi jo muutenkin. Että olen ainaisesti heikko, mielessäni ainaisesti "epäonnistunut anorektikko", omassa sairaassa päässäni ja bulimia vain alleviivasi sitä asiaa.


Nyt viimeaikoina olen alkanut miettimään, että saatoin myös pelätä. Kukaan ei tiennyt. Bulimia on helvetin pelottavaa, koska se on useimmiten salaista. Sitä ei välttämättä näe päällepäin. Se tekee siitä vain vaarallisempaa. Anoreksia hiipii, bulimia lyö päin pläsiä kun tuijottelet pöntössä mahalaukkusi sisältöä ja sitä on hyvin vaikeaa perustella edes itselleen, että tämä on pikkujuttu vain. Vain elokuvissa puklataan hiljaa ja tyynesti, sairautena bulimia on järjettömän väkivaltainen teko itseään kohtaan, kun yrittää kouluttaa itseään oksentamaan paremmin ja enemmän ja peittämään sen paremmin. Tuntien silti kaikenaikaa epäonnistuvansa koska oksentaa. Se tunteiden sekavuus on jotain järjetöntä ja hirvittävän ristiriitaista, se suloisen katkera tunne kun mahalaukku on tyhjä, mutta samalla sisällä hohkaa se itseviha että sen teki taas, ahmi, eikä osannut pitää itseään kurissa. Bulimia sekoittaa nestetasapainon ja voi pahimmillaan aiheuttaa sydänpysähdyksen. Bulimiaan voi kuolla ihan yhtälailla kuin anoreksiaankin. Ja silti sitä jatkaa, koska pelkää lopettamista ja koska siitä alkaa tulemaan yhä enemmän myös riippuvuus ja lopulta tapa käsitellä miltei kaikkia tunteita. Joskus tuntuu että bulimiaa vähätellään ja anoreksia nostetaan jollekin korokkeelle, että se on se kamala hirveä sairaus ja bulimia on jotain samankaltaista, mutta ei niin pahaa. Väärin. Molemmat ovat omalla tavallaan yhtä julmia rakastajia, kuten myös hengenvaarallisia. Bulimikko ei ole jotenkin vähäpätöisempi kuin anorektikko. Mä olen seilannut molempien välillä. Ja seilaan tietyllä tavalla edelleenkin. Ja vihaan molempia sydämeni pohjasta. Anorektikko minussa ei koskaan päässyt "maaliin" (=letkuihin sairaalaan) ja bulimikko minussa "jänisti" (=lopetti, vaikka olisi voinut myös jatkaa). Terve puoli minussa on onnellinen että "epäonnistuin" molemmissa. Sairas puoli minussa häpeää kertoa tätä teille. Ja siksi juuri sen kerronkin. Koska sairas puoli saa painua helvettiin.

Koin yhdessä vaiheessa myös ortorektisen kauden, jonka aikana luulin vihdoinkin ihan aidosti syöväni terveellisesti, vaikka käytännössä elin erilaisilla palautusjuomajauheilla ja luontaistuotekaupan pillereillä ja vitamiineilla ja treenasin kroppani lopullisesti hajalle. Se kuinka todella luulin eläväni nyt terveellisesti, vaikka olin käytännössä luuranko lihaksilla. Kuinka luulin että ihmiset katsovat mua nyt ihaillen, koska nyt olen näin helvetin terve ja hyvinvoiva, vaikka todellisuudessa jälkeenpäin kuultuna olin kuulemma karmean ja groteskin näköinen. Mies ei edes suostu katsomaan kuvia siltä ajalta, vaikka muuten pitääkin siitä, että kropassani on myös lihaksia. Olin vain ihan liian laiha, vaikka lihaksia olikin. Koska kropassa ei ollut enää juurikaan rasvaa. Mutta ehkä tästä kaudesta oli jotain hyötyäkin, koska en siihenkään enää halua palata. Haluan vihdoinkin oikeasti terveen näköisen kropan. Joka näyttää terveeltä sekä minusta että muidenkin mielestä.

Nyt viimeisten parin vuoden aikana olen vihdoinkin oppinut syömään (jokseenkin) normaalisti. Tähän vaikuttaa paljon myös se, että voin henkisestikin paljon paremmin kuin silloin aikoinaan. Masennukseni ruokki syömishäiriötä ja toisinpäin, masennuskaudet estivät liikkumisen ja kannustivat ahmimaan. Hypomaaniset kaudet taas kannustivat pakkoliikkumaan ja olemaan vieläkin neuroottisempi. Ehkä sen takia mulla onkin piirteitä melkein kaikista syömishäiriöistä, se on elänyt mun muidenkin sairauksieni mukana ja tehnyt itselleen aina tilaa jollain tavalla. Puhumattakaan muusta itsetuhoisuudestani, joka on nannaa syömishäiriölle, se suorastaan elää itsevihasta ja kasvaa siitä ja kukoistaa. Rakkaus on sille myrkkyä. Vaikka en vieläkään osaa arvostaa itseäni tarpeeksi, niin mieheni kautta olen oppinut myös sitäkin, ollut sille asialle tavallaan peili, josta olen voinut heijastaa suhdettani itseeni. Ja todella herännyt siihen että miten kamala se suhde onkaan! Nyt yritän siis opetella arvostamaan itseäni enemmän ja pystyä myös ajattelemaan, että ansaitsen hyvää, enkä ansaitse sitä kärsimystä. Se on tärkeä asia se. Koska jos se itsekunnioitus ja itsearvostus uupuu, niin syömishäiriö vain jyrää tietään eteenpäin ja normaalit itsesuojelumekanismit jäävät sen jalkoihin. Nykyään siirrän vihaani itse syömishäiriöön, enkä enää itseeni. Vihaan sitä mitä se on mulle tehnyt ja tekee yhä. Ja mitä se tekee niin monelle. Koska kukaan ei sitä helvettiä ansaitse.

Mutta hei, viitaten viime postaukseeni, niin voin nyt ylpeänä ilmoittaa, että sittemmin olen käynyt vaa'assa enää muutaman kerran viikossa (en enää joka päivä) ja olen pystynyt pidättäytymään myös jatkuvasta kalorien kirjaamisesta :) En olisi uskonut että tähän pystyn, mutta lopulta se oli helpompaa kuin ajattelin sen olevan. Jopa jollain tavalla vapauttavaa, mä pystyn tähän sittenkin! Mulla on vihdoinkin sellainen ruokailurunko ja pohja, joka näyttää toimivan ihan omalla painollaan, ilman jatkuvaa kalorien syynäystä siitä että tuleeko niitä liikaa tai liian vähän. Osaan ehkä vielä jonain päivänä sittenkin syödä melkein kuin normaalit ihmiset, jiihaa! Painoni myös seilaa suht samoissa lukemissa, vaikka en sitä pakonomaisesti vahdikaan. Tämä on mulle kaiken kaikkiaan jälleen iso askel kohti parempaa. Olen myös huomannut että pakkomielteisyyteni ruokaan ja liikuntaan on ylipäätään vähentynyt hieman vaakailun vähentämisen ja ruokien merkkailutauon seurauksena. Olen perhanan iloinen, että kirjoitin sen edellisen blogitekstin, se todella avasi silmiäni. Ja siinä on myös syy, että miksi kirjoitan nyt myös tätä tekstiä. Alan pikkuhiljaa myös tajuamaan, että tämä itsestään huoltapitäminenhän on myös melkoisen koukuttavaa! Ja se tuntuukin mahtavalta, toisin kuin syömishäiriö. Siinä ei vain koskaan ole tarpeeksi, elämä on vain jatkuvaa epäonnistumista, teki mitä tahansa. On järjettömän kuluttavaa vihata ainaisesti itseään, mutta valitettavasti se on myös hyvin (liian) helppoa. Itsensä rakastaminen on paljon haastavampaa. Mutta paljon palkitsevampaa. Ja ehdottomasti sen arvoista. Ja sitä tässä nyt harjoittellaan päivä päivältä enemmän.

Tämä alkuosa tekstistä on ehkä osalle jo tuttua juttua aiemmista postauksista, mutta tärkeä tämän loppuosuuden kannalta. Nämä aluksi mainitut olivat siis niitä odotuksia. Nyt siirrymme niihin realiteetteihin. Jos vain siis jaksatte vielä lukea.

Mitä syömishäiriö on siis oikeasti mulle tuonut, henkisesti ja fyysisesti? En siis ollut lähellä kuolemaa, enkä kokenut valaistumista, vaan hinkkasin syömishäiriön molemmin puolin vuosikausia. Toisinaan syömishäiriö tunnutaan kärjistettävän vain kahteen ääripäähän: paranemiseen tai siihen kuolemiseen. Mutta entäs se harmaa alue? Entä jos siitä ei täysin parane, mutta siihen ei kuolekaan? Mitä jää jäljelle?


------------------------------------------------------------------------------------------------------------

OSA 2

Fyysisestä puolesta.

Sairastuin kilpirauhasen vajaatoimintaan. Se kannattaa googlettaa. En jaksa luetella kaikkia niitä oireita mitä siihen oikein kuuluu. Perkeleellinen sairaus, johon napsitaan kilpirauhashormonia ja kärsitään siitä huolimatta erinäisistä oireista. Te kaikki jotka olette olleet säästöliekillä, palelleet, kärsineet kipuilevista nivelistä ja aroista lihaksista ja aineenvaihdunnan hidastumisesta, niin tämän ilmiön aiheuttaa se, kun kilpirauhasen toiminta hidastuu. Vajaatoiminnassa sen toiminta häiriintyy sitten pysyvästi. Tämän takia kilpirauhashormonia pitää ottaa purkista sitten loppuelämän, koska kilpirauhanen ei enää eritä sitä tarpeeksi. Mutta harvalla Thyroxine toimii niin hyvin, että kaikki oireet katoaisivat ja annostusta pitää säätää ja vääntää, että oikea hoitotasapaino löydetään. En ole ainut laatuani, joka on sairastanut syömishäiriön ja jolla on myös yllättäen kilpirauhasen vajaatoiminta. Vuosikausia jatkuva laihduttaminen ja säästöliekillä kituuttaminen pistää kilpirauhasen koville. Ja nyt tästä aiheesta on alettu tekemään kattavampiakin tutkimuksiakin.



Mulla ilmenee toisinaan myös jonkinlaisia pieniä rytmihäiriöitä, se toisinaan hieman huolestuttaa, varsinkin kun suvussa on sydänsairauksia. Kroppa naksuu ja paukkuu ja rutisee, eikä palaudu enää kovin hyvin (osittain kilpparin takia). Osa rahinoista ja narskumisista on sitä luokkaa, että pelkään osteoporoosia tai nivelrikkoa. Pakkoliikunta on tehnyt tehtävänsä. Nyt on mentävä kropan ehdoilla tai ei mennä ollenkaan, vaan kärsitään selkäspasmeista, pamahdetaan nopsaan ylikunnon puolelle (jälleen kilpparin takia) tai kuunnellaan kropan rutinaa ja ratinaa ja toivotaan että se toimii taas pienen levon jälkeen. On ollut pakko opetella lepäämään.

Hormonitoiminnasta. Pelkään suunnattomasti sitä, että jos olen vuosikausien syömisvammailullani aiheuttanut sen, että entä jos en pystykään enää tulemaan raskaaksi? Sain hankittua itselleni kilpirauhasen vajaatoiminnan ja vammautettua kroppaani muutenkin pysyvästi. Se on mahdollista ja erinäisten syiden takia, joita en tässä halua nyt ruotia, ehkä jopa todellisuutta. Voisin kenties selvittää, että onko se niin, mutta toistaiseksi en vain halua tietää että jos niin on.

Kosmeettisesta puolesta

Jos vuorottain vuosikausia lihoo ja vastaavasti laihtuu hurjia määriä ja paino jojoilee, niin ihon elastisuus kärsii väkisinkin. Kuten mulla on tapahtunut. Painohaitari missä olen seilannut on huikeat 45kg, alimmasta painosta ylimpään. 18-vuotiaana nahka palautui nopeammin, mutta sittemmin olen saanut kärsiä löysästä nahasta. Löysä nahka ei ole läskiä, vaan löysänä roikkuvaa ihoa, joka ei ole ehtinyt sopeutunut kropan muutoksiin. Löysä nahka on tavallista myös raskauden jälkeen. Mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, että sitä saa mainiosti aikaan myös rajuilla painonjojoiluilla. Sitä ei voi laihduttaa pois, se ei ole läskiä vaan ihoa. Sitä saattaa esiintyä, vaikka painoa olisikin vähän. Siihen auttaa oikeastaan vain aika ja geenit, että miten nopeasti se vetäytyy ja kuinka helposti sitä ylipäätään tulee. Kaikille sitä ei tule kovin helposti, mulle tulee. Ja mitä vanhemmaksi sitä tulee, niin sitä heikommin nahka palautuu. Kroppani on myös täynnä raskausarpia, jotka ovat vaalentuneet, mutta edelleen paikalla. Kiitos painonvaihteluiden rintani ovat myös lässähtäneet ennenaikaisesti. Lihaskuntoharjoittelulla olen saanut kroppaani kiinteyttä, jonka luulin olevan jo mennyttä. En nyt halua pelotella löysällä nahalla liikaa, mutta haluan kuitenkin kertoa että näinkin voi käydä. Luulin nimittäin vuosia löysää nahkaa läskiksi! Mieleeni ei edes tullut, että tilanne voisi parantua ihan vain sillä, että lopettaisin ainaisen laihduttamisen ja itseni rääkkäämisen ja sen sijaan muokkaisin kroppaani terveemmällä tavalla: liikunnalla. Syömällä oikein ja monipuolisesti ja tarpeeksi, jolloin ahmiminenkin pysyisi paremmin hallinnassa. Sellainen asia ei edes juolahtanut mieleeni itsevihani syvissä syövereissä. Lihasten merkitystä aloin ymmärtämään ortorektisessa vaiheessani, mutta syömisen sivuutin taas epäolennaisena asiana. Nykyään tämä kaikki tuntuu hyvinkin selkeältä ja järjevältä. Toivonpa vain, että voisin hypätä aikakoneeseen ja kertoa sen myös silloiselle itselleni ja karjua sen korvaani. Sen sijaan kerron sen siis nyt tässä. Koska minä olisin halunnut tietää. Mä olisin halunnut tietää jo paljon aiemmin.



Lihas myös kuluttaa läskiä puolet enemmän. Joten, jos laihduttaa hyvin pienillä kaloreilla, niin samalla lähtee väistämättä myös lihasta. Tämä vaikuttaa siis sekä kropan kiinteyteen, että perusaineenvaihduntaan. Jos paino vuoroin laskee ja nousee, niin sitä saattaa menettää lihasmassaa ja saada tilalle rasvamassaa. Tämä taas saattaa aiheuttaa "laiha läski"-ilmiön. Painoindeksi voi siis olla normaali, mutta rasvaprosentti voi olla yllättävän korkea. Tämä saattaa näkyä sitten tietenkin löysyytenä. Ja tästä voi taas mainiosti saada aikaan vielä pahemman kierteen; laihduttaa lisää, jolloin menettää lisää lihasmassaa ja saada kaupan päälle vielä lisää löysää nahkaa. Niinkuin minä tein, vuosikausia. Välillä taas retkahdin ahmimaan ja painoni nousi jälleen ja se tietenkin ainoastaan pahensi tilannetta entisestään. Katson ystävääni joka on pelkkää kiinteyttä päästä varpaisiin ja joka on pysynyt samanpainoisena niin kauan kuin muistan ja sitten katson itseäni ja kiroan omaa typeryyttäni. Monesti sanotaan "Älä yritä korjata sitä mikä ei ole rikki". Monesti mietin, että miltäköhän vartaloni näyttäisi, jos en olisi pilannut sitä vuosikausia laihdutussekoiluillani. Ja nyt yritän parhaani ehjätä sitä salin avulla. SYÖMÄLLÄ tarpeeksi ja monipuolisesti, että sitä lihasta pystyy tulemaankin. Ja treenaten tietenkin kroppani ehdoilla.

Henkisestä puolesta

No, minäkuvani on edelleenkin häiriintynyt. Toisinaan en vain näe itseäni totuudenmukaisesti. Pienenkin painonnousun jälkeen saatan näyttää 10 kiloa lisää keräänneltä. Se on kuin jatkuva pieni psykoosi ja mielenhäiriö, vuosien myötä siihen tottuu hieman, mutta koskaan sitä ei lakkaa ihmettelemästä, että miten läskinä sitä voi itsensä yhtäkkiä nähdä, oikeasti, näkyvästi, tietäen silti että se ei ole totta. Koska se tuntuu hyvin todelta. Edelleenkin. Painoni tuntuu edelleenkin olevan sidottu jollain lailla itsetuntooni. Järkevä puoleni haluaisi painoa vähän lisää ja mielellään siis lihaksen muodossa, sairas puoleni taas pelkää ajatusta kuollakseen ja sanoo että olen normaalipainon rajoissa, joten olen sekaisin kun edes mietin sellaisia. Koska en ole edes alipainon puolella, koska ei ole "pakko". Järkevä puoleni haluaa näyttää terveeltä, linjakkaalta ja hyvinvoivalta, sairas puoleni taas ahdistuu jos luut eivät yhtäkkiä erotukaan enää niin selkeästi, vaikka nykyään luisevuus kuvottaa mua ihan aidosti. Luueuforia on poissa. Haluan ihan oikeasti ja aidosti olla ja näyttää terveeltä ja luut taas hönkivät olemassaolollaan syömishäiriön löyhkää naamalle. Silti ne tuntuvat edelleenkin turvalliselta. Erityisesti silloin, kun peili näyttää jälleen mitä sattuu ja näytän juuri rantautuneelta mursulta. Mä olen siis myös tottunut suhtautumaan vartalooni myös luiden kautta ja hahmottamaan sitä niiden avulla ja ajatus siitä että ne olisivat vähemmän läsnä on pelottava. En tiedä että ymmärrätkö mistä puhun, tätä on hyvin vaikeaa selittää. Jos minäkuvasi ei ole yhtä häiriintynyt kuin omani. Haluan mahdotonta: haluan näyttää yhtä linjakkaalta ja terveeltä kuin ne naiset joita näen ryhmäliikunnoissa ja salilla ja haluan samaan aikaan pysyä tässä painossa ilman että yläkroppani näyttää luisevalta. Tämä on mahdotonta monessakin mielessä. Olen päärynä, tässä painossa yläkroppani vain muuttuu hieman ruipeloksi, en sille asialle mahda mitään. Rasvat kertyvät enimmäkseen alavartaloon, joten pelkään että lisäpainokin menisi vain persuksiin. Ajatusprosessi siitä, että on hienoa että mulla on kunnon lantio ja rehellinen takamus ja silti kapea keskikroppa, on kesken. Tajuan sen jollain tasolla ja toisinaan, että se on seksikästä ja monet toivovat juuri sellaista kroppaa, mutta toisinaan tunnun taas olevan vain pelkkää hyllyvää persettä. Viimeksi salilla tunsin oloni vain säälittäväksi, kun treenasin yläkroppaa ja viereeni tuli hyvin tervekroppainen nainen treenaamaan hauiksia. Siinä kropassa oli myös rasvaa, mutta se näytti myös vain terveeltä. Se tuntui iskulta vasten kasvoja ja taas jouduin tajuamaan sen tosiseikan mistä ei pääse mihinkään: naisen vartalo tarvitsee myös rasvaa!



Olen joutunut tajuamaan sitä asiaa enemmän ja enemmän sen jälkeen kun sain kuulla että mulla on hyvä rasvaprosentti, mutta että se saisi olla myös jopa korkeampi siitä huolimatta. Että kroppa tarvitsee rasvaa, varsinkin naisen vartalo, jotta mm. se hormonitoimintakin pysyy käynnissä, niinkuin ystävällinen sielu muistutti mua kommentissaan. Että superalhainen rasvaprosentti ei ole automaattisesti hyvä asia. Se on epäterveellinen asia, ei tavoiteltava asia. Mun yläkroppani näytti hänen rinnallaan vain rimpulalta ja epäterveeltä. Hänen kroppansa taas julisti terveyttä. Lähdin salilta hyvin apeana ja hämmentyneenä. Mies sanoo että mulla on kuulemma täydellinen tiimalasivartalo ja kehuu kroppaani miltei päivittäin, mikä on mulle hyvin vaikea asia. Olen kykenemätön sanomaan esimerkiksi sanaa: Kiitos ja suhtaudun kehuihin lähinnä puhisten ja epäilevästi pälyillen. Mutta toisaalta, molemminpuolinen rehellisyys on suhteemme kantava pohja ja se onkin ollut syömishäiriöni kannalta erittäin hyvä asia, koska tämän takia ajoittain jopa uskon häntä tai ainakin uskon että hän todella ajattelee niin. Kunnes näen hyllyvän perseeni peilistä ja kaikki mitätöityy siihen paikkaan. Näen sen, oli se sitten totta tai ei. Ja ajatus siitä, että kroppa tarvitsee myös rasvaa meinaa lentää taas romukoppaan. Joskus tuntuu, että rasva tuntuu sopivan kyllä kaikkien muiden vartaloon, mutta mun vartaloni on vain paha ja ilkeä vartalo, joka vain ilmaisee sen normaalin rasvan vain löysänä löllönä ja ei muuhun kykene.


Syömishäiriö on oitis myös paikalla kun tapahtuu jotain pahaa, useimmiten ensimmäinen reaktioni asiaan on joko ruokahalun häviäminen tai vastaavasti ahmiminen. Toisinaan ruoka taas muuttuu proteiineiksi, hiilareiksi ja rasvoiksi ja lakkaa hetkellisesti olemasta tuoksuva ja hyvänmakuinen nautinto. Siitä tulee vain ravintoarvoja ja sitä unohtaa syödä, koska ei tajua edes olevansa nälkäinen ja ruoka tuntuu vain rasitteelta, jota on vain pakko kestää ja sitä on vain pakko syödä kaikesta huolimatta. Toisinaan se taas muuttuu kuin huumeeksi. Sitä on pakko ahmia yli terveen järjen ja siitä vielä vähän lisää. Ja sen jälkeen tuijottaa sumein silmin peilistä pullistunutta vatsaansa, joka näyttää siltä kuin odottaisin kaksosia. Ja yrittää olla kuuntelemasta pään lörpöttelyä siitä kuinka olo paranisi jos vain oksentaisin. KUN EN VOI. Koska sitten oksentaisin taas toisenkin kerran. Ja kolmannen. Ja sitten taas mentäisiin. Joten, sitä syö vaikka väkisin tai sitä vain ei oksenna, koska tietää että sitä ei pysty hallitsemaan. Se on kierre joka katkaistava heti alkuunsa, ennenkuin se edes alkaa. Ja lopulta syöminen alkaa taas normalisoitua uudestaan ja on jälleen iloinen, että teki jälleen tämän päätöksen ja että se on ehdottomasti aina oikea päätös. Vuosien mittaan sen päätöksen tekeminen helpottuu, mutta edelleenkin se pitää tehdä siitä huolimatta aina silti yhä vain uudestaan ja uudestaan.


Päässäni on siis myös edelleenkin jokin loinen, joka toisinaan vain päättää alkaa vastustamaan jyrkästi sitä ja tätä, huutaa hysteerisenä jos syön jotain ilman mitään tietoa ravintoarvoista ja sen jälkeen kuvailee mulle kuinka lihon yön aikana muodottomaksi norsuksi ja sättii luuseriksi. Vaikka olisin ollut ihan normaalissa illanvietossa. Minkä jälkeen normaali-ihminen nukahtaa tyytyväisenä maha kylläisenä. Kun minun pääni taas huutaa ja karjuu kuin mielipuoli ja kuinka ainaisesti hoen sille että "Turpa kiinni, turpa kiinni" ja se ei hiljene. Kuin korkeintaan hetkeksi tai joksikin aikaa. Sen lörpöttelyä on vain pakko kestää ja yrittää olla välittämättä siitä. Lopettaa liikkuminen, vaikka se maanittelee jatkamaan, ottaa jäätelöä lisää vaikka se kirkuu kalorimääriä korvaani ja pitää lepopäivän, vaikka pääni laskee, että kuinka paljon vähemmän tänään kulutan sen takia. Aina ja uudestaan sanoa sille kärsivällisesti, että haista paska ja mene pois. Ja se kiertelee silti kuin korppikotka ja yrittää ujuttautua ihon alle ja luovia tietään takaisin. Toisinaan tuntuu että se on kuin jokin paha henki, joka asettui joskus päähäni ja jäi sinne asumaan pysyvästi.

Kun useimmiten syömishäiriö ei katoa kokonaan koskaan. Siitä saattaa silti jäädä jäänne. Se jäänne saattaa raahautua mukana mahdollisesti jopa koko loppuelämän. Syömishäiriö myös saattaa jättää fyysisiä ja henkisiä poltinmerkkejä. Se ei välttämättä joko vain tapa ja asia on sitten sillä selvä tai sitä ei välttämättä niin vain jätetä ja sanota että tämä riitti ja kiitos. Monet tuntuvat unohtavan sen tosiasian, että syömishäiriö todellakin on sairaus. Se ei ole valinta ja se ei ole osoitus suunnattomasta itsehillinnästä ja vahvuudesta, vaan se on sairaus. Se on hallintaa joka muuttuu kaaokseksi ja yrittää silti esittäytyä ainaisesti hallintana. Siihen uskoo kerta toisensa jälkeen. Kunnes lakkaa uskomasta, lopulta. Ja silti se saattaa kummitella sinä ainaisena jeesusteippinä joka korjaa aina kaiken. Sitten jonain päivänä saatatkin olla minä. Kyllästynyt ääriään myöten koko syömishäiriöön, mutta joka ei vain silti jätä rauhaan. Tämän takia en vain pysty hyväksymään millään muotoa pro ana -ja pro mia-ilmiötä. En pysty. En vain pysty olemaan ok sen asian kanssa, että siinä päämääränä on nimenomaan sairastua syömishäiriöön, ihannoida sitä elämäntapana ja varta vasten tehdä töitä sen eteen että siihen varmasti sairastuu. Jaella vinkkejä ja kannustaa toinen toistaan nälkiintymään ja oksentamaan. Kun ei se ole samalla tavalla yhdistävä harrastus, kuten kirjakerho tai ompeluseura, vaan että se on mahdollisesti tappava sairaus ja että se saattaapi yllättäen lähteä vain käsistä. Ja sitten onkin myöhäistä. Lopulta se ei olekaan enää hallinnassa oleva pikku salaisuus, vaan voima, joka yrittää tuhota kaiken hyvän mitä elämässäsi on. Ainakin omani on yrittänyt parhaansa. Ja yrittää edelleenkin. Mutta jos sinä joka tätä tekstiä luet, olet myös pro ana/pro mia-myönteinen, niin en minä sinua blogistani potki pois. Haluan vain sanoa, että itse en sitä pysty hyväksymään ilmiönä, mutta aina ja ikuisesti olen henkilön puolella, en syömishäiriön. Toivon parastasi ja toivon että pystyt laittamaan terveytesi etusijalle ja jättämään syömishäiriön ihannoinnin. Säästää sinua siltä vaivalta ja vain sanoa, että ite en ole siitä paljoakaan hienoja asioita löytänyt, kuten tästä tekstistä varmaankin käy ilmi.

Mutta ei munkaan tilanne ole silti toivoton ja vaikka tämä on ollut pitkä matka, niin vihdoinkin olen löytänyt jonkinlaisen kultaisen keskitien. Vaikka vuosikausia sitä sai hakea. Se on siis mahdollista löytää, ainakin itse olen sitä vihdoinkin löytämässä. Ajattelin nyt kuitenkin tältä erää lopetella tähän ja seuraavalla kerralla kirjoitella niistä asioista, mitkä mua itteäni ovat auttaneet myös pysymään sillä tiellä. Näitä asioita mun täytyy myös pohtia ja myös sitä, että miten ne saisin myös lopulliseen kirjalliseen muotoon asti. Palaillaan siis asiaan tässä lähiaikoina. Siksi aikaa moi!


6 kommenttia:

  1. Luin eilen koko kirjoituksesi illalla läpi, mutten jaksanut sitten kommentoida. Tekstisi herätti minussa paljon ajatuksia ja oikeasti huolen siitä, mitä teen koko ajan keholleni!!! Aloin pelkäämään tosissani hampaitteni puolesta, kun niissä näkyy ihan selviä merkkejä kulumisesta ja vaurioitumisesta oksentamisen takia...

    Teksti herätti myös ajattelemaan mitä kaikkea olen oikeasti menettänyt syömishäiriön takia. Olen elänyt itsekkin pitkiä aikoja uskossa, etten ole käynyt muka riittävän pohjalla sairauden kanssa, kun en ole ikinä maannut sairaalassa letkuissa, mutta eihän se nokkaletku ole mikään tavoiteltava asia. Se on sairauden luoma valhe, missä elää..

    Itse olen nyt ollut pitkästä aikaa päivän oksentamatta. Se on pitkä aika kun olen oksentanut vähintään pari kertaa päivässä tässä jo monta kuukautta. Olen kyllä' hoidossa kokkolassa jälleen, mutta suunnitelmissa olisi lopettaa täällä hoitoa vuoden vaihteessa..

    Katsoo mitä elämä tuo tullessaan.. On todella lohduttavaa lukea tekstejäsi, kun olet oikeasti päässyt noin pitkälle... Antaa itselle uskoa, että tästä voi joskus päästä, vaikka joidenkin hoitotahojen mielestä olen jo aika toivoton tapaus...

    Tsemppiä sinne!!! Jatka samaa rataa! ei elämän kuulu rajoittua vain syömisten ja liikunnan kirjaamiseen. Siihen sisältyy niin paljon muutakin!!!

    VastaaPoista
  2. Hymy nousi mulla korviin kun sanoit että olet ollut päivän oksentamatta, se on mahtava juttu! :) Toipuminen lähtee pikkuhiljaa, älä kasaa itsellesi paineita liikaa, mutta älä myöskään ajattele ettei tästä kuitenkaan tule mitään ja sinä ET ole toivoton tapaus! Syömishäiriössä ainakin mulla on aina ollut vahvana se "kaikki tai ei mitään"-meininki. Ja se ainoastaan pahentaa asioita. Jokainen päivä, jonka pystyt olemaan oksentamatta on uusi voitto, jos repsahduksia tapahtuu, niin niitä tapahtuu. Mikään ei mitätäöidy sen takia ja kaikki ei ole ollut silloin turhaa. Voisit esim. blogiin (vai oletko lopettanut sen pysyvästi kun en enää löydä sitä?) tai muualle kirjata päiviä jolloin olet pystynyt olemaan oksentamatta ja laittaa sinne syyn, että mikä siinä auttoi, että et sinä päivänä oksentanut, hahmottaa sitä laajemmin. Tai syitä että miksi oksensit. Vaikka vastaus olisi kumpaankin että ei erityistä syytä. Bulimiasta luopuminen on prosessi ja se on pelottavaa, se ei käy hetkessä. Käytä hyväksesi sitä hoitoa mitä nyt saat, jos se hoito tuntuu turhanpäiväiseltä tai et ole valmis niihin muutoksiin mitä siellä kaavaillaan ja ajattelet vain että "Näin en varmasti tee", niin SANO SE! Sano että et pysty tähän näin, pitää keksiä jotain muuta, jotain mitä olet valmis oikeasti kokeilemaan ja johon voit oikeasti sitoutua! Tee siitä hoidosta itsellesi sopivaa, kritisoi, mutta uskalla myös luottaa. Älä tee kenenkään mieliksi, tee itsesi takia, koska olet sen arvoinen <3 Minä uskon sinuun! Hittoon kaikki ne muut! Sun kommenteista aina hohkaa se halu parantua, haluaisin niin kovasti, että sinäkin pystyisit uskomaan itseesi ja löytämään sieltä pois <3 Koska sinussa on jo se siemen, se pitäisi vain saada kasvamaan. Isoja rutistuksia ja voimia!

    VastaaPoista
  3. Ehdin lukemaan vaan tämän huippupitkän postauksesi alun, mutta haluan silti jo tulla kommentoimaan: halaus myös sinne <3
    Sieluntoverini.

    On ihan totta että kirjoittaminen on itselle parasta terapiaa. Se aukaisee solmuja ja auttaa pääsemään pikkuhiljaa ulos tästä helvetin labyrintistä... Valoa siis näkyvissä ehkä?

    Luen tän postauksesi paremmalla ajalla.

    Ihana huomata miten paljon pystyt pohtimaan eri asioita, kaikki eivät edes näe tai tiedosta moniakaan asioita.

    VastaaPoista
  4. Hei, mulla oli tän luettuani vähän sama juttu, että en vaan enää jaksanut kommentoida! Nyt löysin tänne kuitenkin parin viikon jälkeen uudelleen jemppuQ-blogin kommenttisi kautta.

    En oikeastaan edes tiedä, mitä haluan sanoa. Tää vaan oli jotenkin niin upea, ajatuksia herättävä ja älykäs postaus, että ei mitään rajaa. Se motivoi muakin. Olin itseasiassa 6 päivää oksentamatta, mikä on kaltaiselleni typerykselle oikeastaan ennätys. Taidankin lukea tämän nyt uudelleen (:

    VastaaPoista
  5. <3 Kiitos neea-inkeri! Ihana kuulla jos tekstistä on ollut apua :)

    VastaaPoista
  6. Ihan mahtava blogi, itse pohdiskellut samoja asioita kun sä täällä joten helpottaa oloa etten ole ainut...
    "epäonnistunut anorektikko-bulimikko-""parantunut"" Entä kun kaikki ei olekkaan niin mustavalkoista kuin ajatellaan... ihana oli lukee sun tekstiä koska kamppailen päänsisällä juuri ajatuksesta että en voi olla sairas koska en oksenna enkä ole laiha, mutta silti ruoka hallitsee ajatuksiani ja elämääni enemmän kun ennen tai siis verrattuna tähän "parantumis aikaan ja sen kestoon"....

    VastaaPoista