tiistai 4. joulukuuta 2012

Odotukset vs. realiteetit, osa 2

Moi taas. Älkää säikähtäkö uutta layottia, yritin vähän virkistää tämän blogin ulkoasua. Olkoon tämmönen nyt jonkin aikaa. Viimeksi juttelin syömishäiriön odotuksista ja realiteeteista ja siitä, että mitä ne merkitsivät/merkitsevät omalla kohdallani. Seuraavaksi ajattelin puhua Kultaisen Keskitien Ylläpitäjistäni. Osa näistä voi tuntua yleistäviltä, mutta lähinnä peilaan näitä itseni kautta. Mitä itse olen tehnyt ja myös: mitä en ole tehnyt. (Kuten hakenut apua). Osittain peilaan näitä myös sitä kautta, että mitä olen jutellut ihmisten kanssa vuosien aikana syömishäiriöstä; peloista, toiveista ja ajatuksista. Olen halunnut löytää niihin vastauksiin kysymyksiä. Koska syömishäiriöstä luopuessa kysymyksiä jää. Ainakaan minä en voi hyväksyä jotain asiaa vain siksi "koska se on niin". Voin ehkä ajan kanssa, mutta nopeammin se käy jos kysymykseen saa edes jonkinlaisen vastauksen. En väitä että mulla on kaikki vastaukset, en itseasiassa väitä mitään, mutta kerron mitkä mua itseni ovat auttaneet. Voin vain toivoa että näistä voisi olla apua jollekulle muullekin.


OSA 3

KULTAISEN KESKITIEN YLLÄPITÄJÄNI

1. Oman biologinen painon hyväksyminen. Se on se paino missä paino pysyy helposti ilman jumalatonta puurtamista ja se on jokaisella hieman erilainen, joka liikkuu normaalin BMI:n rajoissa. Se on paino, jossa voit syödä mahasi täyteen ja toisinaan herkutella, voida hyvin ja jaksaa tehdä asioita. Kun tämä paino on löydetty (parin kilon heitot sinne tänne ovat normaaleja nesteidenvaihteluita), niin seuraavaksi päättää että tässä se pysyy. Asettaa alapainolukema. Hylätä lopullisesti ajatus laihduttamasta ja siitä ainaisesta väännöstä että vielä pitäisi lähteä vähän, kesäksi, jouluksi, matkalle. Josta pääsemme kohtaan kaksi. Että miksi tämä kannattaa.

2. Hyväksyä se asia, että asiat eivät muutu taianomaisesti paremmaksi jos laihdun painoon X tai ylipäätään jos olen laihempi. Siinä muuttuu vain ulkomuoto, ei se mitä on pään sisällä. En tiedä ketään, joka olisi asettanut painotavoitteen alapainon puolelle ja huokaissut sitten tyytyväisenä, katsonut peiliin ihaillen ja alkanut sitten elämään täyttä elämää täysin rinnoin. Tiedätkö sinä? Useimmiten siinä käy toisinpäin, laihduttaminen alkaa saada enemmän ja enemmän elämästä valtaa ja suljet ulkopuolelle läheisesi ja kaiken muun mitä elämässä on. Elämä ei odota kohteliaasti sivussa sen aikaa kun pääset tavoitteeseesi, vaan aika puksuttelee eteenpäin siitä huolimatta että oletko tarpeeksi laiha vai et. Mitä enemmän painoa lähtee, niin sitä pakonomaisemmaksi siitä tulee. Mitä vähemmän syöt, niin sitä pakonomaisemmaksi touhu muuttuu, ja sitä enemmän minäkuva häiriintyy. Siitä on tehty jopa tutkimuksia, että jos kalorit tiputetaan liian alas, niin jopa ns. "terveet" ruokailutottumukset omaavat ihmiset tulevat pakkomielteisemmäksi painostaan. Ne asiat jotka jäivät laihdutuksen tieltä eivät vain singahda takaisin kun olet "tarpeeksi laiha", vaan siinä vaiheessa muut elämän osa-alueet ovat saatteneet jäädä jo unholaan. Ja kun sitä on tavoitteessa, niin useimmiten se tavoite on alle biologisen painon. Sen pitäisi myös pysyä sitten siinä loppuelämän. Ja usemmiten sitä haluaa silti laihduttaa vielä lisää. Ja jos pysyisikin siinä tavoitteessa loppuelämän, alipainossa, niin odotettavissa saattaisivat olla mm. hormonitoiminnan ongelmat (jotka voivat vaikuttaa lopulta myös siihen hedelmällisyyteen), ennenaikaiset rypyt, osteoporoosi ja muut vähemmän mukavat asiat. Alipaino voi olla terveydelle ihan yhtä vaarallista kuin ylipaino. Pelkkä laihtuminen ei myöskään takaa linjakasta ja kiinteää kroppaa, mitä ei useinkaan tule ajatelleeksi. Lihakset antavat tervettä muotoa kroppaan ja ainaisella säästöliekillä kituuttaminen ja lihasmassa eivät käy käsi kädessä, vaan sitä saattaa samalla laihduttaa myös lihasmassaa pois. Painon rajut heittelyt altistavat myös löysälle nahalle ja raskausarville ja heikentävät kropan elastisuutta. Minä EN tajunnut mitään näistä asioista, olen tajunnut nämä asiat vasta muutaman vuoden. Halusin aina vain painaa tietyn määrän ja päätin aina että sitten kaikki on hyvin, ihmettelemättä että millä logiikalla? Tajuten lopulta että kun sitä
logiikkaa ei ole.


3. Sen tajuaminen, että syömishäiriöstä toipuminen vie aikaa eikä tapahdu hetkessä, mutta on ehdottomasti sen arvoista. (Ja että takapakit eivät mitätöi kaikkea edistymistä!) Luen paljon parantumisaiheisia syömishäiriöblogeja ja yksi asia mua surettaa. Valitettavan monet bloggaajat kun tuntuvat kokevan, että juuri heidän täytyy olla esikuva syömishäiriöstä toipumiselle ja esimerkkinä kaikille. Joskus tähän rooliin ehkä vain luisuu, sitä saattaa myös vain itsekin haluta uskoa niin. Mutta tästä taas saattaa seurata se, että ns. "takapakkeja" häpeillään ja salaillaan, vaikka kaikille niitä väistämättäkin tulee. Syömishäiriöstä kun ei toivuta yhdessä yössä, se vie aikaa ja takapakitkin ovat tärkeitä siinä mielessä että niistä oppii. Jossain määrin takapakit ovat toipumisen kannalta hyvinkin olennaisia asioita, koska se miten niihin suhtautuu, voi määritellä paljonkin paranemisen tahtia. Jos niitä häpeää ja salailee ja ne muuttuvat tabuksi, niin se on oikea houkutuspilli syömishäiriölle, joka elää juurikin niistä negatiivisista tunteista. Yksi "lipsaus" saattaa muuttua moneksi, kun itseään sättii samalla luuseriksi ja syömishäiriö ainoastaan säestää tätä sävelmää taustalta. Se muuttuu häpeäksi, joka muuttuu taas salaisuudeksi ja lopulta syömishäiriö voikin luovia tietään taas takaisin, koska se on salaisuus. Salailu ja syömishäiriö eivät tunnetusti ole hyvä yhdistelmä. Itsekin meinaan vieläkin toisinaan sortua salailuun. Siinä on ehkä yksi syy, miksi olen alkanut puhumaan syömishäiriöstä näinkin suoraan. Koska sen asian salailu tai siloittelu ainoastaan pahentaa tilannetta! Totuus taas tekee hyvää. Se ei ehkä ole mieluista kuultavaa aina, mutta se on se eteenvievä tie. Ymmärrän sen, että sitä ei haluaisi tuottaa pettymystä muille, mutta vaikka positiiviset asiat ovatkin parantumisen kannalta hyvin tärkeitä, niin enemmän sitä parantumista kuitenkin kenties määrittelevät ne negatiiviset asiat. Näin itse olen ainakin alkanut pohtimaan. Minä yritin ja epäonnistuin vuosia, salassa ja onnistumisen hetket olivat mulla kuin pieru saharassa, lopulta sitä vain valui takaisin niihin syömishäiriöisiin maneereihin. Se jos söi tukevan aterian tai ei oksentanut ei merkinnyt kenellekään muulle mitään kuin mulle itselleni. Ja minä en välittänyt järinkään paljon omasta hyvinvoinnistani. Olen päässyt kenties näinkin pitkälle, koska lopulta aloin välittämään. Ja enemmän mua ovat määritelleet ne hetket, kun pääni on jo leijunut vessanpöntön yllä, sormet ovat olleet jo kurkussa ja olen vain lopettanut kesken kaiken. Välimaastossa ajatuksien "En tee ollenkaan" tai "Sama se, koska tässä jo olen muutenkin" kanssa. Yhtäaikainen onnistuminen ja epäonnistuminen. Sen ymmärtäminen, että vaikka me syömishäiriöiset useimmiten haluamme sairastua "täydellisesti", niin useimmat meistä valitettavasti haluaisivat myös parantua "täydellisesti". Ja tässä tulee se ongelma. Sen takia pälyilenkin epäilevästi monia parantumisaiheisia blogeja, joissa kaikki menee vain hienosti kaiken aikaa. En usko sitä. Mietin että missä on välimaasto? Ja miksi siitä ei ole mitään mainintaa? Ne  "epätäydelliset" hetket. Ne hyvin tärkeät hetket. Ne määrittelevät hetket, kun et joko onnistu tai epäonnistu, mutta sen sijaan opit jotain uutta itsestäsi ja syömishäiriöstäsi. Samalla jotain hyvää, sekä pahaa. Miksi niistäkin ei voisi kirjoittaa? Esim. mä eilen söin ristikkolohkoperunoita 5kpl ja koin tekeväni suorastaan syntiä, vaikka oli salipäivä ja tarvitsin kaloreita, koska ne olivat vain niin höttöruokaa. Ne pilasivat "täydellisen" päiväni, mitä tuli ruokailujen suhteen ja loivat apatiaa. Se on sairaus joka puhuu tässä ja se osasi jopa nimetä että kuinka monta niitä perunoita oli. Mutta se tärkein asia tulee tässä: söin ne silti, vaikka olisin voinut jättää ne syömättä. Valitsin syödä ne ajatuksistani huolimatta. Sabotoin itseni tahallani ja se tuntuu aina hyvältä. Se on kuin näyttäisi syömishäiriölle keskisormea. Se on todellista elämää syömishäiriön kanssa. Ohikiitäviä hetkiä ja niistä selviytymisiä. Niiden vähenemisiä ja kenties niiden joskus kokonaan lakkaaminen. En vaan voi uskoa että olen ainut. Koska en minä ainakaan herännyt syömishäiriöstä kuin Prinsessa Ruusunen ja lähtenyt laukkaamaan skenaariosta pois valkoisella hevosella. Siihen meni aikaa ja se vaati paljon ajatustyötä. Ja ainakin mun kohdalla se oli kaikkea muuta kuin yksinkertaista.


Koska itselläni tajuamisia tuli silti silloin tällöin, mutta olin silti riippuvainen syömishäiriöstä. En voinut vain lopettaakaan. Syömishäiriöni ei myöskään antanut minun lopettaa. Tämä osio voi olla hyödyllinen sinulle, joka et ole koskaan saanut asianmukaista apua syömishäiriöösi. Koska itse taistelin tieni siitä eroon yksin ja en suosittele tätä tapaa kenellekään, sillä se on hirveä tapa. Puhumattakaan siitä, että siihen meni yli vuosikymmen! Mua voi pitää ehkä lähinnä varoittavana esimerkkinä tässä asiassa. Päätin etten ansaitse apua, koska en ollut omasta mielestäni tarpeeksi sairas (=letkuissa sairaalassa) tai tarpeeksi laiha (=kuolemaisillaan oleva luuranko). Tästä huolimatta olin hyvin sairas ja kannoin sen kaiken yksin ja patosin sen sisälleni. Älä siis tee niinkuin minä, äläkä ajattele ettet ansaitse apua ennenkuin olet kuolemassa käsiin. Silloin saattaa olla jo liian myöhäistä monelle asialle, fyysisesti ja henkisesti.  Ymmärrä se asia, että syömishäiriö ei ole hallintaa ja kontrollia, vaan se on sairaus. Se ei ole osoitus suunnattomasta itsekurista ja mielenlujuudesta tai siitä, että sitä on heikko jos ei pysty näännyttämään itseään kuoleman portaille asti. Siinä ei ole mitään jaloa tai ihailtavaa, se ei määrittele sinua ihmisenä tai korjaa kaikkea mikä elämässäsi on pielessä. Siinä ei ole kysymys onnistumisista tai epäonnistumisista, sitä ei tarvitse pystyä osoittamaan luisevalla olemuksellaan ennenkuin on oikeutettu apuun. Jos mielesi pyörii lähinnä ruoan, liikunnan ja painon ympärillä ja se alkaa olemaan pakkomielteistä ja rajaamaan elämästä pois muita asioita, on aika hakea apua. Hae apua, ajoissa. Seuraavaksi: Ota vastaan apua. Älä hylkää sitä vain automaatilla, jos se ei ole oikeanlaista tai sinulle sopivaa, niin sano se suoraan. Ehdota muutoksia, miten asioiden muuttaminen olisi sinulle helpompaa, mutta älä silti huijaa. Kyse on sinusta ja sinun sairaudestasi. Sinun hyvinvoinnistasi. "Apu" ei ole sinua piinaava epämääräinen hirviö, josta sinun pitää ravistella itsesi irti. "Apu" ei myöskään korjaa kaikkea taianomaisesti, mutta se auttaa, tukee ja rohkaisee sinua pystymään päästämään irti syömishäiriöstä. Loppujen lopuksi muutoksen pitää lähteä aidosti sinusta itsestäsi. Ei läheistesi takia, tai jonkin muun takia, vaan sinun itsesi takia. Muuten livut takaisin siihen helvettiin, koska tarvitset tahtoa haluta sitä itse silloin kun elämä potkii päähän ja syömishäiriö on kädet levällään ja sanoo että: "Tule tänne, täällä olet turvassa". Ymmärtää, tajuta, sisäistää se että se valehtelee. Ymmärtää silloin, että sinulla on nyt elämä ja et halua luopua siitä ja palata siihen helvettiin takaisin, yksin ja lohduttomana. Päätä että olet sen avun arvoinen, koska sinä olet! Monota syömishäiriötä pataan ja sano sille se! Sinulla on oikeus elää elämääsi vapaana syömishäiriöstä, sinun ei ole tarkoitus kärsiä loputtomiin. Jos tätä on vaikea hahmottaa, niin mua itteäni auttoi kun mietin, että tekisinkö sitä mitä tein itselleni lähimmäiselleni? Rankaisin ainaisesti, haukkuisin läskiksi, piinaisin, nälkiinnyttäisin, pakottaisin oksentamaan? En koskaan, ehdottomasti en! Miksi siis minä ansaitsisin sen saman kärsimyksen?

4. Muistaa ne asiat jotka ovat jääneet syömishäiriön tieltä ja opetella nauttimaan asioista ilman pakonomaista suorittamista. Mitä tilalle? Tämä ajatus voi olla se piinaavin ajatus. En osaa enää muuta, en tiedä elämää ilman syömishäiriötä, en muista sitä, kaikki hajoaa käsiin ilman sitä. Syömishäiriöön turvautuu helposti vaikeina aikoina ja tunteita on opeteltava käsittelemään muutenkin kuin olemalla syömättä tai ahmimalla. Tämä voi olla hyvin vaikeaa, sitä on voinut tehdä jo hyvin kauan. Jo tämän takia kehoitan, että ei mene tätä tietä yksin, vaan hakee apua. Että pystyy keksimään keinoja selviytyä myös negatiivista tunteista ja vaikeista asioista ilman syömishäiriöön turvautumista. Se on eräänlaista pakenemista ja kaventaa elämän niin, että voi keskittyä vain syömishäiriöön ja jättää muut asiat sen ulkopuolelle. Syömishäiriöstä luopuessa saattaa pamahtaa ilmoille kaikenlaisia patoutuneita tunteita, joista on hyvä pystyä puhumaan ja keskustelemaan. Löytää ne syyt miksi ylipäätään takertui syömishäiriöön selviytymiskeinona. Muistella jälleen asioita joista piti joskus tai joista on kiinnostunut. Ilman suorittamista tai ajatusta, että pitäisi olla paras, tai muuten se on turhaa ja ajanhukkaa. Omalla kohdallani olen tajunnut syömishäiriön jälkeen, että pidän laulamisesta omaksi ilokseni ja voin laulella ihan rauhassa, vaikka se ei ole täydellinen ääni. Mitä sitten? Nautin laulamisesta, joten laulan. Olen myös tajunnut että pidän myös tanssimisesta. Rytmitajuni ei ole täydellinen enkä voisi koskaan tanssia ammattilaistasolla kroppani rajoitteidenkaan takia, mutta mitä sitten? Nautin siitä, joten tanssin. Nautin myös kirjoittamisesta, joka on terapian ohella paras keino, jolla pystyn käsittelemään sekavia tuntemuksiani. Olen huomannut että nautin hyvin erilaisista asioista ja ne rikastuttavat elämääni. Vaikka en olisikaan niissä paras kaikista. Ehkä juuri siksi niistä nautinkin. Koska olen vihdoinkin tajunnut, että ei mun tarvitse olla!

5. Sisäistää se, että vartaloa voi muokata myös terveelläkin tavalla. Nimittäin liikunnan avulla. Mieleisen liikunnan avulla. Painoharjoittelu kiinteyttää kroppaa tehokkaammin kuin pakonomainen kalorienpolttaminen sata lasissa. Itse käyn tämän takia salilla. Lihasten myötä kroppaani on tullut tervettä linjakkuutta, voin purkaa perfektionismiani terveemmällä tavalla ja mikä parasta; jos treenaan liikaa enkä pidä lepopäiviä ja  jos syön liian vähän, niin en saa tuloksia aikaan. Koska lihas kasvaa levossa ja lihas ei kasva, jos kroppa ei saa tarpeeksi ruokaa ja rakennusaineita. Kilpparin vajis vielä korostaa tätä asiaa entisestään, koska kroppa palautuu huonommin nykyään. Salin lisäksi harrastan vaihtelevasti mm. tanssimista eri muodoissaan, joogaan, teen pilatesta, kahvakuulaan, poljen spinningiä, käyn erilaisilla ryhmäliikuntatunneilla, sauvakävelen jne. jne. Teen sitä mikä tuntuu hyvältä ja josta nautin. Enkä tuijottele vain kalorilukemia. Vuosien pakkoliikkumisen jälkeen olen tajunnut että liikunta on oikeasti mukavaa! Ja mikä parasta, sitä voi harrastaa monella eri tavalla. Erityisesti olen rakastunut joogaan. Siihen tunteeseen, kun hengitys yhdistyy liikkeeseen ja siihen tunteeseen, että tämä on minun kroppani ja haluan pitää siitä huolta, hahmottaa kroppaansa ihan uudella tavalla. Suosittelen joogaa kaikille syömishäiriöstä toipuville. Jos siitä haluaa tehdä haastavampaa, niin voi tehdä voimajoogan tapaista joogaa, itse teen sekä että, voimajoogaa ja hatha-joogan tyylistä kevyempää joogaa. Joogan ansiosta kroppani toimii paremmin, jumit ovat helpottaneet, kropassa on uutta jäntevyyttä ja voimaa, tasapaino on parantunut huimasti ja liikkeiden hiominen on mieluisaa puuhaa, koska siinä ei ole koskaan valmis ja täydellinen tai paras. Siitä voi siis vain rauhassa nauttia. Itse en kuitenkaan hoe ommmmmm:eja tai mieti että hierooko tämä liike sisäelimiäni, mutta nautin siitä siitä huolimatta. Asioista nauttiminen on hyvin vapauttavaa ja ihanaa vuosien (turhan) kärsimyksen jälkeen. On lupa nauttia, voi etsiä uusia asioita joista nauttia, voi toisinaan olla vaikka vain tekemättä mitään hyvällä omallatunnolla ja nauttia vain joutenolosta.


Yhden varsinaisen neuvon haluan kyllä antaa. Ja se on:

Anna itsesi unohtaa, mutta älä kuitenkaan tuudittaudu liikaa ajatukseen, että nyt se on ohi, lopullisesti.

Itse kirjoitan tätä blogia myös siitä syystä nykyään harvemmin, koska jos ajattelen ja kirjoittelen syömishäiriöstä liikaa, niin se saattaa itseasiassa samalla lietsoa myös omaa syömishäiriökäyttäytymistäni. Joskus jopa tajuamattani ja vaikka kirjoittelisin siitä ihan positiivisellakin fiiliksellä. Huomasin tämän asian tavallaan hieman vahingossa ja reagoin siihen kirjoittamalla siitä harvemmin. Siihen ajatusmaailmaan kun on niin helppoa hukkua uudestaan. Joskus niistä ajatuksista on vain hyvä pitää ihan kokonaan paussia ja keskittyä ihan vain siihen elämiseen. Mutta joskus saattaakin käydä niin, että syömishäiriö jääkin pinnan alle kytemään ja sitä saattaakin tuudittautua liikaa ajatukseen että syömishäiriö on nyt vain lopullisesti muinaishistoriaa. Ja se saattaa silti edelleenkin vaikuttaa elämässä enemmän kuin tajuaakaan. Toisinaan se voi vaihtaa myös muotoa. Entinen bulimikko tajuaa, että ajattelee edelleenkin ruokaa pakonomaisesti ja liikkuu yli terveen järjen. Mutta ajatteli silti, että syömishäiriö on historiaa, koska ei enää oksenna. Ahmiminen voi muuttua myös BED-tyyppiseksi ja jos ylipainoa on kertynyt, niin silloin sitä saattaa ajatella, että ei sitä ainakaan syömishäiriöinen voi olla enää koska painoa on liikaa. Mutta painoa saattaa itseasiassa olla liikaa jopa sairaalloisesti ja sitä on saattanut kertyä nimenomaan sairaalloisen ahmimisen tuloksena. Tai entinen anorektikko saattaa ajatella, että anoreksia on historiaa, koska ei halua olla enää sairaalloisen laiha, mutta on silti ja selittelee itselleen että ruoka ei vain maistu ja syöminen on hankalaa, joten siksi on vieläkin näin laiha. Ja se saattaa olla myös totta. Mutta se merkitsee kuitenkin samalla, että syöminen ei ole vieläkään ongelmatonta ja alipaino on siitä huolimatta vaarallista, että noudattaako entisiä anorektisia maneereitaan vai ei. Olen törmännyt paljonkin kommentteihin, joissa sanotaan että todellakin luuli että syömishäiriö on menneisyyttä, mutta yhtäkkiä huomasikin, että syömishäiriökäyttäytyminen elää edelleenkin ja määrittelee elämän tahtia edelleenkin ihan liikaa. Tämä onkin hyvin pulmallinen juttu. Liiallinen asiassa vellominen ei tee hyvää, mutta täysi välinpitämättömyys taas saattaa puhkaista syömishäiriökäyttäytymisen uudelleen. Se on hyvin pulmallinen juttu. Syömishäiriö kuitenkin ilmenee ensisijaisesti päässä, eikä välttämättä aina näy ulkoisesti ja tähän osa kompastuukin. Syömishäiriötä kun ei mitata ainoastaan ulkoisilla asioilla, vaan ensisijaisesti päänsisäisillä asioilla. Mutta ehkä tähänkin asiaan kuitenkin on vastaus. Se ikuinen kysymys: Ajattelenko syömistä, liikuntaa ja painoani pakkomielteisesti tai ainakin ihan liikaa, niin että se rajaa elämästäni muita asioita? Tämä kysymys voi olla hyvä kysyä itseltään aina toisinaan ja olla rehellinen itselleen. Ja jos vastaus on kyllä, niin miettiä että miten tilannetta voisi parantaa. Tärkeäksi itseni kohdalla on muodostunut kyky pystyä tunnistamaan syömishäiriöajattelu itsessäni, ennenkuin se alkaa muotoutua varsinaiseksi syömishäiriökäyttäytymiseksi. Koska vaikka se eläisikin toisinaan ajatusmaailmassa, niin loppupeleissä tärkeintä on että käyttäytyykö sen mukaan. Ajan myötä se on ainakin itselläni alkanut hieman automatisoituakin ja ihan kaikkea ei tarvitse enää pohtia erikseen. Toisinaan niitä hetkiä kuitenkin tulee ja silloin on tärkeintä että miten niihin reagoin. Niitä tulee ja menee, tänään mennään tätä päivää. Liikaakaan ei kannata murehtia ja tehdä siitä kärpäsestä sitä härkästä. Koska myös ihan liiallinen pohtiminen vie takaisin tuon kysymyksen äärelle. Tasapaino kun ei löydy luonnostaan, mutta tätä ei välttämättä tule koskaan ajatelleeksi. Usein ajatellaan että tasapaino elämässä on kuin jokin mystinen voima, jonka jonain päivänä vain löytää ja sitten siinä vain pysyy kuin täi tervassa. Kun itseasiassa sen tasapainon löytäminen vaatii aina hieman horjumista ja kompuroimista, muuten sitä ei pysty yksinkertaisesti hahmottamaan. Ja siitä tämä blogi pääasiassa kertookin. Sen tasapainon hakemisesta ja myös siihen liittyvästä kompuroimisesta. 



------------------------------------------------------------------------------------------------------------

OSA 4

Mutta mitä omat kompurointini ja horjumiseni ovat saaneet aikaan omassa elämässäni, olenko itse päässyt lähellekään sitä tasapainoa? No, nykyään syön kun on nälkä, olen opetellut herkuttelemaan myös kohtuudella ja ilman syyllisyyttä, lakannut laihduttamasta ja keskittynyt sen sijaan syömään terveellisesti ja monipuolisesti, liikun monipuolisesti ja olen oppinut arvostamaan itseäni ja kroppaani. Elän nykyään ilman ainaista nälkää, kipuja, heikotusta, palelemista ja väsymystä. Enkä en ole vain läskipaska ja kroppani kurja ja kuriton kapine, vaan nykyään pystyn ajattelemaan että ansaitsen hyvää ja olen kiitollinen siitä että kroppani toimii vielä näinkin hyvin ja kuljettaa minua ympäriinsä. Tajunnut että sekään ei ole itsestäänselvyys, alkanut ymmärtämään kroppaani myös muultakin kuin visuaaliselta kannalta. Että vaikka se ei ehkä ole ulkomuodoltaan täydellinen (mitä se edes tarkoittaa?), niin olen tajunnut, että siitä huolimatta pystyn elämään elämääni ja olemaan jopa onnellinen. Tehdä asioita joista nautin ja rakastaa miestäni ja vastaanottaa rakkautta, elää elämää. Tajuamaan että kurvit ja muodot ovat hyvä asia, naisellinen asia, luonnollinen asia, kaunis asia. Tajuamaan että me naiset olemme ainoita jotka ajattelevat että äärimmäinen laihuus on seksikästä. Että harvat miehet pitävät sitä oikeasti vetoavana. Uskomaan edes ajoittain kun mieheni sanoo että minulla on hyvä vartalo. Uskomaan edes ajoittain sen itsekin. Että se ei ole sittenkään ehkä hassumpi. Että ehkä se on vieläkin jopa hieman liian rimpula ja haaveilemaan vaatehenkarivartalon sijaan linjakkaasta, sporttisesta ja terveestä kropasta. Ryhmäliikuntatunneilla haaveilla että saisin itsekin jonain päivänä sellaisen vartalon kuin ohjaajallani on, sen sijaan että tuijottaisin sitä laihinta rimpulaa, joka tuntuu katoavan melkein kokonaan kun kääntyy sivuttain. Tuntemaan kateuden sijaan kauhua: tuo voisin olla minä. Tuo tuossa, joka hyppii tuskainen ilme kasvoillaan ja jonka vartalo on pelkkiä kulmia ja luita. Joka ei mene tämän jumpan jälkeen kotiin, vaan treenaa lisää ja palaa omaan yksityiseen helvettiinsä, kun minä menen kotiin syömään miehen tekemiä jauhelihapihvejä. Mieleni tekisi mieli mennä vain ravistelemaan sitä ihmistä. Huutamaan hänelle että "Älä mene sinne yksin, katso itseäsi peiliin, lopeta, ole kiltti!"



Olenko oikeasti tätä mieltä, vai puhunko tällaisia vain siksi että haluaisin uskoa näin (tai siksi että haluaisin vain vakuuttaa teidät siitä)? Olen. Nykyään melkeinpä kaikenaikaa. Toisinaan horjahdan ja tasapaino heilahtaa hetkellisesti, mutta sitten vain yritän uudestaan. Toisinaan tulee kausia että syöminen on vaikeampaa, toisinaan tulee kausia jolloin ahmin. Ei tämä olen vain pelkkää onnea ja auvoa, toisinaan on vaikeampaa ja toisinaan kun katson peiliin, niin sieltä katsoo se sama läskipaskahirviö. Tulen ruikuttamaan vielä tässäkin blogissa ulkomuodostani, ihan varmasti. Mutta verrattuna aiempaan, tämä on taivas. Kunpa olisin saapunut tänne vain aikaisemmin ja tajunnut tämän aikaisemmin. En usko että syömishäiriö jättää minua koskaan kokonaan. Olin siellä liian kauan. Mutta nykyään voin valita olla menemättä sinne enää. Se valinta on kaikki, se valinta on elämä. Pidän elämästäni nykyään liian paljon ja pidän siitä kiinni kynsin ja hampain, vaikka syömishäiriö kuinka nimeäni huhuilisi. Se ei voi antaa minulle sitä mitä haluan ja vihdoinkin sen tajuan.



Anteeksi jälleen tämänkin tekstin pituus. En näköjään osaa kirjoittaa lyhyesti. Olen suosiolla valinnut sen, että kirjoitan harvemmin, mutta silloin kun kirjoitan, niin kirjoitan kaikesta mikä on viimeaikoina pyörinyt mielessäni. Se on edelleenkin tärkeää itseni kannalta. Että kertaan näitä asioita ja muistan ne paremmin ja tiedostan tämän kaiken paremmin. Ja edelleenkin toivon, että tämä kaikki voisi auttaa myös jotakuta muutakin. Mutta en halua yleistää, en halua syyttää, en halua arvostella, en halua tuomita. Jokainen päättäköön itse miten tähän tekstiin reagoi, sitä saa myös vihata, kritisoida ja haukkua. Siitä ei ole pakko pitää ja kaikkea ei ole pakko uskoa jos ei halua. Nämä eivät ole yleispäteviä ohjeita, mutta ne pätevät omalla kohdallani. Haluaisin uskoa, että nämä silti saattavat päteä monen muunkin kohdalla.

Toivon kuitenkin että tämä teksti ei loukkaa tai aiheuta mielipahaa. Se ei koskaan ole tarkoitukseni. Tapani kirjoittaa on vain suora, sanon asiat suoraan, ehkä liiankin suoraan. Ymmärrän sen kärsimyksen mitä syömishäiriö aiheuttaa, sen pelon, tuskan, syyllisyyden ja vihan ja haluan kaikkea muuta kuin vahvistaa noita tuntemuksia. Niissä on jo muutenkin kestämistä enemmän kuin tarpeeksi. Haluaisin vain niin kovasti vetää sinut pois sieltä, kertoa että syömishäiriön jälkeenkin voi olla elämää ja se ei ole vain satua. Ja vaikka et syömishäiriötä sairastaisikaan, niin kertoa siitä silti suoraan. Sitä kaunistellaan ja siloitellaan jo muutenkin ihan tarpeeksi. Minäkin olen sortunut siihen. Mutta se mikä on aina hyvin tärkeää muistaa on se, että älä koskaan vihaa ihmistä syömishäiriön kurimuksessa, vihaa syömishäiriötä sairautena. Rakasta ja tue ihmistä sen alla, anna hänelle rohkeutta päästää irti ja olla tukena. Syömishäiriö ei lähde kun flunssa, mutta siitä on mahdollista toipua, vaikka se ei helppoa olekaan. Mutta sen arvoista, ehdottomasti.

Kiitos että jaksoit lukea tänne saakka. (Äläkä mieti liikaa sitä jos kompuroit. Sitten vain nouset ylös ja yrität uudelleen!) :)

Ja muistathan nauttia!

11 kommenttia:

  1. Aloin vasta vähän aikaa sitten lukea blogiasi ja minut yllätti se, että olet omin voimin taistellut syömishäiriötä vastaan. Olen omalla kohdallani ajatellut, etten ole voinut oikeasti sairastaa syömishäiriötä, koska asiaa ei ole psykologillani oikein koskaan kunnolla käsitelty. Kävin kyllä ravitsemusterapeutilla melkein vuoden, mutta mielestäni suurimman työn olen tehnyt itsekseni omaa päätäni vastaan, ilman muita. Tämä sai minut uskomaan, etten ole vaan kuvitellut sairastavani, kun en ole kunnolla muiden apua tarvinnut. Saat arvostukseni tästä, että olet itse selvittänyt näin paljon syömishäiriöstä, mahtavaa! Vaikka kyllä siis kaikille toivon apua tähän sairauteen, kenenkään ei pitäisi olla yksin.

    VastaaPoista
  2. Tämä kirjoitus olisi voinut olla omaa käsialaani. Olen kamppaillut syömishäiriöiden kanssa yli 10 vuotta. Yksin. Anoreksiaa ja ajoittaista ahmimista (jota seurasi paasto, ei koskaan oksentaminen). Nykyisin olen jo selvästi paremmalla puolen. Ulkoisesti täysin "terve", mutta kuten itsekin kirjoitit, syömishäiriö on aina siellä taustalla. Yrittää välillä nostaa päätään, haukkua mua läskiksi, mutta en enää siihen reagoi. Toki välillä peilikuva inhottaa enemmän, välillä sieltä katsoo ihan kivannäköinen nuori nainen.. Herkuttelu onnistuu ja osaan nauttia siitä, miten ihanilta esim. karkit maistuu. Toisinaan tosin saatan ajatella, että "no oliko nyt taas ihan pakko, enhän ole käynyt tänään salillakaan", mutta nuo ajatukset pyyhkiytyvät pian pois. Teki mieli karkkeja, niin minähän ostin ja nautin joka suupalasta.

    Olen tajunnut vasta tämän vuoden aikana, kuinka sairas vielä esimerkiksi viime vuonna olin. Suurin muutos on ollut se, että syömishäiriö ei ole mulle enää mikään tabu. Olen uskaltautunut puhumaan siitä itsellleni tärkeiden ystävien kanssa. Ennen ei olisi tullut mieleenkään "paljastaa" asiaa kenellekään. Sehän oli "salaisuus". Asia, jota todella häpesin. Häpesin, koska tiesin, että sairaus edelleen saneli tahdin, jonka mukaan tanssin. Nyt se olen minä, joka määrää miten elämääni elän.

    Itse olen myös usein miettinyt muiden syömishäiriöstä parantuneiden/parantumassa olevien bloggaajien (tai muutamaa anoreksiasta selvinneen ystäväni) elämää seuratessani, että eikö heillä tosiaan koskaan ole takapakkeja? Kaikki näyttää ja kuulostaa niin "täydelliseltä". Olenko muka ainoa, joka vuosikymmenenkin jälkeen kohtaa välillä anorektiset ajatukset ja taistelee vääristyneen kehonkuvan kanssa?

    Kiitos älyttömästi tästä tekstistä. En siis ole ainoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Anomyymi <3 Vaikea oikeastaan kommentoida muuta kuin että tsemppiä myös jatkoon, tekstisi tosiaan on kuin omani! :) Iso rutistus.

      Poista
  3. Kiitos Vaniljasyndrooma kommentistasi! :) Mua tuo sama ajatus myös piinasi vuosikausia, se ajatus siitä että ei mulla ole mitään syömishäiriötä, koska mua ei ole koskaan hoidettu sen takia ja kuinka päätin, että en ole oikeutettu mihinkään apuun, koska en ollut "tarpeeksi sairas", omassa sairaassa ajatusmaailmassani. Kiitos kun jaoit tarinasi <3 Ja kiitos sanoistasi! :) Ei ole sanoja kertomaan, että miten mahtavaa on jos pystyt vihdoinkin uskomaan myös oman taistelusi syömishäiriötä vastaan! Ainakin mulle sen asian myöntäminen oli se lopullinen tuuppaus kohti paranemista, syömishäiriön hyväksyminen ja sen asian vähättelyn lopettaminen. Uskon että niitä ihmisiä, jotka sairastavat kenenkään tietämättä on PALJON. Toivottavasti tietoisuus asiasta leviäisi, niin että kenenkään ei tarvitsisi kulkeä sitä tietä yksin. Ehkä tätä kautta se tietoisuus levisi taas hieman :)

    VastaaPoista
  4. hyvä teksti oli, kiitos.

    VastaaPoista
  5. Todella hyvä ja pysäyttävä teksti. Kiitos.

    VastaaPoista
  6. Kiitos paljon ja tervetuloa lukijaksi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Blogisi nousi kyllä heti yhdeksi lemppareista! :) minustakin on uskomatonta, että olet taistellut syömishäiriötä vastaan yksin. Aivan hirveää. Kuitenkin olet nyt jo näin pitkällä, tahdon vain sanoa että nostan sulle hattua ja saat itsekin tehdä niin itselles, olet todella vahva!

      Poista
  7. äärimmäisen asiallista tekstiä. :) sai taas vähän mietittävää pään sisälle :)

    hali <3

    VastaaPoista
  8. Tästä tekstistä on näköjään jo pari vuotta, mutta minun täytyy kommentoida ihan vain sen takia, että tämä todella kolahti. En ole ikinä aikaisemmin mihinkään blogiin kommentoinut, enkä niitä oikeastaan lukenutkaan ennen tätä syömishäiriöjutun alkua. Nyt olen kuitenkin huomannut näiden blogien olevani tapani "tutustua" syömishäiriööni, sillä muuten en sitä juurikaan uskalla myöntää. Olen kertonut muutamalle ystävälleni, mutta perheeni ei tiedä mitään (olen heidän kanssa hyvin läheinen, mutta tämä asia on sellainen, mistä en voi heille kertoa). Kahden "totuuden" välillä eläminen sekoittaakin usein pyrkimyksiäni ymmärtää tilannettani.

    Olen sairastuttuani yrittänyt väkisin löytää todisteita siitä, etten oikeasti ole sairas. Eniten olen pyörittänyt päässäni sitä, etten voi olla anorektikko, koska en ole alipainoinen. Tuntuu pahalta edes kirjoittaa noin. Tekisi mieli poistaa koko teksti ja upota taas siihen uskomukseen, että oon ihan ok. Tai edes alkaa listata ja todistella, että kyllä tässä on jotain ongelmaa. Olen siis itse täysin kahden vaiheilla sairauden hyväksymisessä ja sitä kautta siitä parantumisessa. Pystyn ajoittain syömään normaalisti, mutta se jakso kestää aina maksimissaan 1-2 viikkoa, jonka jälkeen jokin alkaa puristaa päätä ja ahdistaa ja itselleen valehtelu alkaa "jos nyt vaan jätän tämän aterian välistä, kun ei muutenkaan ole nälkä". Eihän se siihen yhteen ateriaan koskaan jää.

    Tarkoitukseni oli siis KIITTÄÄ sinua tekstistäsi ja tästä blogista ylipäätänsäkin. Silloin, kun tunnen alkavani taas lipsua voin palata tänne ja lukea tekstejä uudestaan ja uudestaan ja yrittää hakata terveitä ajatuksia päähäni. Olen jotenkin itsekin täysin hämmentynyt siitä, että syömishäiriö on päässyt tähän pisteeseen, että tarvitsen koko ajan jotain tukea, jonka kautta pysyä oikealla linjalla. Rakastin kuitenkin jalkapalloa ja ruokaa yli kaiken, oon koko elämäni ollut urheilija ja nyt muun elämän mentyä perseelleen urheilukaan ei enää ole riittävä pelastusrengas. Haluan pitää lihakseni, mutta ehkä kuitenkin pari vaatekokoa vielä alaspäin.. Siksipä olenkin kiitollinen niistäkin teksteissä missä kerrot omasta sporttisen kropan tavoittelusta ja siitä miten tärkeää terveellinen syöminen siinä on. Minun tarvitsee myös todella ymmärtää se, mikäli aion pysyä rakkaan harrastukseni parissa.

    KIITOS, että oot tehny tän blogin ja jaat ajatuksiasi, aika moni itseni kaltainen saattaa saada tästä voimaa :)

    VastaaPoista